LIISAMARI SEPPÄLÄ

Enkelten leipää on vuoden 1946 joulukuussa syntyneen amerikkalaisen muusikon ja kirjailijan Patti Smithin muistelmat. Omaelämäkertansa nimellä Enkelten leipää (latinaksi panis angelicus) Patti viittaa muistamiinsa elämän spontaaneihin hellyydenosoituksiin, joita ei voi tahrata. Ne ovat pyhiä.

Teos etenee pääosin kronologisesti. Patti on perheensä utelias ja vilkas esikoinen. Hänen pikkusiskonsa kastetaan Lindaksi, ja hänen pikkuveljensä saa nimekseen Todd. Lapset ovat tiivis joukko, joka huolehtii jäsenistään vanhempien poissa ollessa. Patti on lapsikatraan vanhimpana sen luonnollinen johtaja. Vanhemmat tekevät paljon töitä, ja lapset saavat viilettää kodin ympäristössä suhteellisen vapaasti.

Äiti on läheinen Pattille. Molemmat rakastavat kirjoja. Satunnaisista kahnauksistaan huolimatta heidän yhteytensä on tiivis.

En ollut läsnä omilla viisivuotissyntymäpäivilläni. Sen sijaan makasin pimeässä pahan migreenin kourissa. Äitini tosin kärsi vielä hirvittävämmistä päänsärkykohtauksista, ja sain lohtua siitä ajatuksesta, että minun tapauksessani kysymys oli todennäköisesti malariaperäisestä päänsärystä, joka taa kuului isäni vaivoihin. Seuraavana aamuna löysin keittiön pöydältä paketin äidiltäni. Siinä olivat Pep Boysin ikkunassa olleet kuulalaakeriluistimet, joita olin salaa himoinnut. Äidilläni tuntui olevan aina tieto siitä, mitä mielessäni liikkui ja mitä suunnittelin seuraavaksi tekeväni, niin hyvät kuin pahatkin aikeeni hän arvasi ennalta. (32)

Patti sairastaa lapsuudessaan keuhkoputkentulehduksen, tuberkuloosin, vihurirokon, sikotaudin, tulirokon ja vesirokon. Sairauksiensa vuoksi hän joutuu makaamaan sängyssä pitkiä aikoja. Tulirokon myötä hän joutuu myös eristetyksi, ja lopulta kaikki hänen rakkaat lelunsa poltetaan. Elinvoimainen tyttö kuitenkin toipuu kaikista sairauksistaan yllättävän hyvin.

Uskoin vakaasti, että minun oma tahdonvoimani yhdistettynä luonnon parannuskeinoihin piti minut hengissä. Olin liian nuori ymmärtääkseni sitä, että todennäköisemmin hyvästä voinnistani oli kiittäminen huolenpitoa, jota muut olivat minulle osoittaneet. Isäni pelasti minut vastasyntyneenä. Valtavasta työmäärästään huolimatta äitini istui vierelläni aina kun sairaus oli kaatanut minut sänkyyn. Vasta vuosien kuluttua ‒ ja etenkin äitini kuoleman jälkeen ‒ kykenin käsittämään hänen uhraustensa määrän ja ymmärtämään hänen mutkikkaita tunteitaan. (35)

Patti Smith on lapsuudesta lähtien rohkea ja päämäärätietoinen. Taiteet ja erityisesti runous kiinnostavat nuorta ihmisen alkua. Tyttö uppoaa helposti haaveisiinsa ja menettää ajantajun. Radiossa soiva Madama Butterflyn aaria lumoaa hänet. Patti pohtii ehtymätöntä mielikuvitustaan ja aikaa. Hän on erityinen lapsi, joka ei viihdy koulussa. Hänelle riittävät hyvin hänen omat kimurantit ajatuksensa, jotka askarruttavat hänen mieltään.

Tunsin olevani lapsi, mutta samalla ikivanha, kuin ihmisjäänne jostakin alkukantaisesta kulttuurista. Kaikkein hartaimmin toivoin, että jokin mahtava henki kaappaisi minut kämmenelleen ja kuljettaisi kauaksi täältä. Käskisin sitä kääntämään ajan suunnan, niin että voisin istua Stephanien sängyn jalkopäässä ja raottaa vaaleanpunaisen ja norsunluunvalkoisen korurasian kantta ‒ ja vaikka verkkaan pyörivä ballerina vaivuttaisi minut hypnoosiin, minä en työntäisi sormiani Stephanien tavaroiden sekaan, en koskisi hänen kelloonsa, en kaulakoruunsa, enkä anastaisi hänen luistelijakoruaan. Minua suututti se, että olimme tuomitut elämään lineaarisessa ajassa. Jos kerran ajalla ei ollut merkitystä Jumalan silmissä, miksi meidän täytyy siitä kärsiä? Toisenlainen olemassaolon tapa on varmasti joskus ollut mahdollinen, olemme ennen olleet aikamatkustajien heimoa. Makasin sohvalla ja yritin päästä ajassa niin kauas taaksepäin kuin vain kykeni muistamaan ‒ aikaa kauan ennen sitä hetkeä, jolloin avasin korurasian kannen. Etsin muinaista portaalia, sillä olin varma sen olemassaolosta. (58)

Patti kasvaa vaatimattomissa oloissa. Taloudellinen niukkuus ei kuitenkaan varjosta hänen ensimmäisiä elinvuosiaan, vaan hän saa elää onnellisen lapsuuden.  Hänen vanhempansa ottavat lopulta kolmenkymmenen vuoden lainan ja ostavat perheelleen pienen talon kaupungin laitamilta.

Pattin isällä on tuskallinen menneisyys. Hänestä on vaikeiden sotakokemusten myötä kasvanut pasifisti.

Eräänä sunnuntaina tähtäsin pihalla jotain näkymätöntä kohdetta, kun isäni ilmestyi vihaisena taakseni. Hän sieppasi kiväärin kädestäni, pani sen keskeltä poikki ja heitti maahan. Hän kielsi meitä koskaan enää osoittamasta aseella, edes leikkipyssyllä, mitään elävää olentoa.

Emme olleet koskaan nähneet häntä sellaisena. Äiti selitti meille myöhemmin, että isä varmaankin ajatteli sotaa. Hänet oli viety laivalla Australiaan, Uuteen-Guineaan ja sitten Filippiineille taistelemaan japanilaisia vastaan. Monet hänen miehistään kuolivat omiensa luoteihin, kun he peloissaan, läpimärkinä ja kuumeissaan rämpivät tarkka-ampujia ja käärmeitä vilisevässä viidakossa. Isäni kärsi edelleen malarian aiheuttamasta sarjoittaisesta päänsärystä. Hän ei haavoittunut, mutta palasi sodasta murtuneena miehenä; Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit veivät pysyvästi terän hänen isänmaallisuudeltaan. Mikään ei voinut oikeuttaa niin suurta määrää kerralla aiheutettua kuolemaa ja hävitystä, ei edes vastaisku. Tämä tuli aina olemaan isäni suurimpia suruja. Se oli häpeämerkki, johon amerikkalaisilla oli yksinoikeus. (75)

Vuonna 1957 perheeseen syntyy vielä kuopus Kimberly. Uuden perheenjäsenen myötä Patti ymmärtää, että yksi aikakausi on päättymässä.

Uusi lapsi oli ilmestynyt kuvioihin. Uusia murheita, uusia velvollisuuksia oli tiedossa. Minun lapsuuteni oli päättymässä. Tiesin asian olevan näin, mutta rukoilin silti uusin sanoin. Anna minun olla ikuisesti kymmenvuotias, anna minun olla rauhassa koirani, kirjojeni ja polkupyöräni kanssa. (84)

On erityistä, että Patti on jo hyvin nuorena varma tulevasta taiteilijanurastaan. Hän päättää käyttää nuoruutensa valmistautumalla elämään taiteilijana.

Noihin aikoihin ei ollut hyväksyttävää kyseenalaistaa seurakunnan korkea-arvoisten vanhimpien sanaa. Sain kuulla, ettei taiteella ollut sijaa Kristuksen valtakunnassa ja että minun pitäisi tykönäni pohtia, mihin todella uskoin. Tiesin kyllä pohtimattakin, mihin uskoin. Uskoin Luojaan, luonnon lukemattomiin kieliin, satujen opetuksiin, puhuviin puihin ja Maan multaan. Uskoin näkyjen näkijöihin šamaaneihin ja munkkeihin, jotka voivat poistua ruumiistaan ja siirtyä sillä tavalla paikasta toiseen. Näin paljon vaivaa saadakseni aikaan yhtälön, joka pitäisi sisällään kaiken. Jumala olisi itse iankaikkisuus, Jeesus inhimillinen välittäjä, taiteilija näiden kummankin aineellinen puhetorvi. (96)

New Yorkiin muuttanut, perheestään itsenäistynyt Patti ajattelee näin:

Mitään sääntöjä ei ollut, ei mitään aineellisia odotuksia. Taiteellinen vapaus riitti. Tähtäsimme kaikki johonkin uuteen: halusimme tuoda yhteen runouden ja rockin, riisua molemmat paljaiksi, luopua kaikesta kikkailusta. Valaistumista tavoitellessamme me saatamme tahrata itsemme, mutta kun tavoittelemme yksinkertaisuutta, me puhdistumme; me tavoittelimme molempia. (117)

Patti löytää ympärilleen muusikoita, jotka haluavat soittaa naisen johtamassa bändissä. Patti onkin yksi tasa-arvon edelläkävijöistä miesvaltaisella alalla.

Patti solahtaa musiikkimaailmaan, kuin olisi aina sinne kuulunut. Teos sisältää kohtaamisia monen tunnetun muusikon kanssa, joihin lukeutuvat esimerkiksi Bob Dylan ja Bruce Springsteen.

Tulee aika, jolloin levyn tekeminen on ajankohtaista. Levyn nimeksi tulee Horses.

Runoilija toimii yksin, mutta kun hän ryhtyy osaksi bändiä, hänen velvollisuutenaan on alistua yhteistyön ihmeelle. Minulla oli nyt uskollisia liittolaisia, aivan samoin kuin minulla oli lapsena ollut omien sisarusteni armeija rinnallani. Bändimme oli luonut teoksen yhteisvoimin. (135)

Vuonna 1976 Patti esiintyy bändinsä kanssa Detroitissa. Vierailusta tulee käänteentekevä, ja lukijan hämmästykseksi Patti aavistaa sen itsekin.

Kaikki olivat hyvin vieraanvaraisia. Viivyimme jonkin aikaa, söimme ravintolan syystäkin ylistetyt hotdogit, sanoimme kaikille hei ja siirryimme ovia kohti. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran. Hän seisoi valkoisen lämpöpatterin vieressä sinisessä päällystakissa. Panin merkille langanpätkät kohdassa, josta puuttui nappi. Tuo ohikiitävä hetki oli antava suunnan koko elämälleni. Lenny esitteli meidän yksinkertaisesti: Fred Smith Patti Smith, Patti Smith Fred Smith. Fredillä oli ohut ruskea tukka ja silmät kuin vesilammikot. Hän painoi napin käteeni, ja lausumatta sanaakaan julistin sen aarteeksi. Tunsin jonkinlaisen gravitaatiovoiman vaikutuksen itsessäni; tunsin koko olemukseni järkkyneen, haluni sitä Ainoaa, jalompaa villiä kohtaan oli herännyt. Kohtalo oli koskettanut meitä; sillä hetkellä tiesin, että tämän miehen kanssa menisin naimisiin.

Pian sen jälkeen, kun olimme kirjautuneet hotelliin, Paul keräsi tavaransa ja hyvästeli minut. Kun kysyin, miksi hän oli lähdössä, hän katsoi minua suoraan silmiin ja totesi vain, että sinä ja se tyyppi olette tarkoitetut toisillenne. Vastasin vaisusti, etten edes tuntenut häntä, mutta tosiasiassa en voinut väittää vastaan. Kun Paul lähti, hän hymyili ‒ kalpea pisamainen iho, yksi korva, joka pilkisti pitkän punaisen takkutukan alta, langennut arkkienkeli, tulevan näkijä. (141)

Maaliskuussa 1978 julkaistaan Easter, joka saa hyvät arvostelut. Vuonna 1979 Patti äitinsä hyvää tarkoittavista neuvoista huolimatta jättää sekä bändinsä että Euroopan kiertueet ja muuttaa Detroitiin Fredin luo. Patti ja Fred menevät naimisiin maaliskuussa 1980.

Ajomatkalla kotiin olimme pitkiä aikoja puhumatta. Se oli lohdullista, luottavaista hiljaisuutta; mietimme kumpikin, miten elämä väistämättä muuttuisi. En ollut koskaan osannut kuvitella itseäni vanhemmaksi. En ollut koskaan osannut kuvitella eläväni vanhaksi. Olin vain toivonut eläväni niin pitkään, että ehtisin tehdä jotakin merkityksellistä ja löytäisin kumppanin, jota rakastaisin ja jonka kanssa voisin tehdä töitä. Nyt toiveeni laajenivat uusiin suuntiin, jotka liittyivät velvollisuuksiin ja tulevan lapsen odotukseen. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä, että saisimme Fredin toivoman pojan. (204)

Detroitissa Patti päättää tulla kirjailijaksi. Hän kerää tahdonvoimansa ja nousee aamuisin ennen muuta perhettä. Näin hän saa kirjoittaa muutaman tunnin omassa rauhassaan ennen perheen arkiaskareita.

Sinä päivänä, kun täytin kolmekymmentäkuusi, oli täydellinen kuunpimennys. Fred oli nukkumassa, ja Jackson nukkui kehdossa hänen vieressään. Kääriydyin Fredin talvitakkiin ja kiipesin Ballo perässäni pieniä kiviportaita pitkin tyhjillään olevan venevajamme tasaiselle katolle.  Pimennystä katsellessani ajattelin tulevaisuutta luottavaisesti. Pieni poikamme oli terve, Fred luki ilmailun historiaa käsittelevää kirjallisuutta ja minä työstin tarinakokoelmaa, jonka olin aloittanut Ranskan Guayanassa. Pidin hyvänä enteenä sitä, että kuunpimennys ja minun syntymäpäiväni osuivat samalle päivälle, ja minusta tuntui, että edessämme olisi rauhaisa elämänvaihe. (209)

Fred huomasi aina kun olin jossain poissa; ehkä hän kuvitteli, että olin lähtenyt jälleen kiertueelle bändini kanssa tai vaeltelin pitkin Pariisin bulevardeja. Mutta en minä ollut missään, enkä ollut vaipunut muistoihinkaan. Olin kaiken tuolla puolen, seurasin samaa hahmoa, samaa kolmiomaista kuviota, joka vain aika ajoin mutta silti sinnikkäästi kutsui minua luokseen. Minun sieraimissani kiersi lasten mielissä elävän lohikäärmeen henki, ja minun sydämeni tunnettiin läpikotaisin. Pitelin käsissäni asioita, jotka odottivat minun kehotustani ennen kuin ottaisivat hahmonsa, pitelin tarinoiden henkilöitä, jotka eivät halunneet syntyä ennen kuin minä ravistelisin mielikuvitukseni häkkiä ja usuttaisin ne vapauteen, kylvämään sekasortoa, keräämään toivomuksia, tallaamaan ajan jalkoihinsa. (212‒213)

Kirjan valokuvat olisivat vaatineet toisenlaista paperia. Minua koskettaa eniten sivun 176 kuva Pattista ja Fredistä: he sopivat hyvin toisilleen. Heidän kasvonpiirteensä, ruumiinrakenteensa ja ilmeensä ovat samanlaisia. Fred pitää kättään Pattin olkapäällä, ja Patin käsi on Fredin vyötäröllä. Katsojalle on ilmiselvää, että tämä pari kuuluu yhteen.

Enkelten leipää on onnistunut teos, sillä se tavoittaa jotain käsittämätöntä. Patti kertoo lyhyesti ja selkeästi omat, perheensä ja sukunsa tärkeät tapahtumat. Tunteita ei liioitella. Suruun ei jäädä vellomaan. Julkisten ja yksityisten asioiden raja on pohdittu loppuun saakka. Samalla seesteinen teos kuitenkin eroaa hänen aiemmin julkaistuista teksteistään. Itselleni läheisimpiä ovat kuvaukset lapsuudesta ja avioliitosta.

Lähden töitteni ääreltä ja menen Charlottya ympäröivään metsään, jossa tutkin ikivanhojen puiden sisäisiä mekanismeja. Samankeskisten vuosirenkaiden lomassa kulkee neljän valkoisen mekon kuituja, lapsuuden eläviä solukoita. Rippimekon tärkätyt laskokset. Taiteiden mekon hauraat jäänteet. Juhlamekko, jonka sain veljeltäni, hentoinen kuin nenäliina, täynnä rock an rollin lapsekasta suoruutta. Ja vihdoin virheettömänä säilynyt viktoriaaninen iltapäivämekko, minun morsiuspukuni kaikkine lupauksineen ja kyynelineen, jotka kerran vuodatin mieheni tähden, jota rakastin enemmän kuin itseäni. (10‒11)

 

Patti Smith Quartet esiintyy Helsingissä Veikkaus Arenalla heinäkuussa 2026.

Patti Smith: Enkelten leipää (The Bread of Angels) Suom. Antti Nylén. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2026. 307 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta