RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Eläminen ajassa on tajunnanvirtaa Virginia Woolfin hienosti uudelleen suomennetussa klassikossa. Rouva Dallowayn järjestämissä juhlissa tajunnan sosiaaliset vivahteet huipentuvat. Samana päivänä toisaalla yksityinen elämä luhistuu, kun sota on vaurioittanut erään ihmismielen niin pahoin. Hienosti rakennetussa romaanissa mielisairas, ja oman mielensä eristämä sotilas heittäytyy kuolemaan. Toisaalla tajunnat kohtaavat, avautuvat juhlia järjestävän elämän keskipisten rouva Dallowayn ympärille.

Tai traagisemmin: Lontoon yläluokka ja paremmat ihmiset, sosiaalisemmat ihmiset, juhlivat. Vain neiti Kilman, palkollinen, pitää rouva Dallowayta kopeana ja turhamaisena yläluokkaisuudessaan. Hän avaa toisen “parempien ihmisten“ elämään. Rouva muistuttaa neidille, että tämä on tervetullut juhliin illalla, ja kaikesta huolimatta tämä tulee paikalle.

Varsinaisesti toinen tajunta lienee eräänlainen tuntematon sotilas – mieleltään raunio – joka menettää yhteyden ainoaan ihmisensä

samalla kun juhlissa tajunnat verkostoituvat.

Tarina tapahtuu päivän aikana kesäkuussa 1923. Tässä yhdenpäivän romaanissa nykyhetki ja mennyt aika risteytyvät ihmisten tajunnoissa.

Päähenkilö, lähes 50 -vuotias Clarissa Dalloway on eräänlainen sosiaalisen elämän kuningatar. Hän on samalla tavalla kaikkien rakastama. kuin Woolfin toinen elämän keskipiste, rouva Ramsay Majakka -romaanissa. Rouva Dalloway kuuluu lontoolaiseen yläluokkaan: hän säteilee ruusujensa kanssa, hän on itseoikeutettu kuningatar. Eikä tässä ole mitään kritisoitavaa. Rouva osaa käyttää ylhäistä asemaansa: hän osaa tuoda ihmistajuntoja yhteen.

Mutta olemassaolon viimeisellä rajalla on tuo Septimus: sodan nähnyt ja siksi henkisesti luhistunut nuori mies. Hätääntynyt vaimo katsoo Septimuksen perään, kunnes typerä lääkäri pilaa miehen selviytymisen rippeetkin – ja tämä onnistuu hyppäämään ikkunasta.

Nämä eivät ole juonipaljastuksia, vaan osa teoksen rakennetta. Itse asiassa romaanin tapahtumat ovat rikkaampia kuin teoksesta kirjoitetut katsaukset.

Woolf pitää tarkoituksella erillään nämä kaksi tajunnan maailmaa: Septimuksen tragedian ja elämänjuhlat. Perinteisempi juonen punoja olisi varmaankin säästänyt romaanin loppuun yllätyksen, ja kehitellyt Septimukselle jonkin linkin Dallowayn juhliin. Nämä kaksi maailmaa jätetään sovittamatta, tosin juhliin tulee tieto jonkun nuoren miehen itsemurhasta.

Juoni alkaa aamusta, kun Mrs Dalloway lähtee ostamaan kukkia juhlia varten. Matkalla hän kuulee Big Ben kellonlyönnit, ne assosiotuvat aamuhetkien tuoreuteen. Ruusut ympäröivät usein häntä: molemmat hänelle tärkeät miehet tuovat hänelle kukkia.

Eräänlainen romaanin huipentuma on Mrs Dallowayn onnellinen hetki juhlissa. Rakastettu kaukaa menneisyydestä tuleekin paikalle, ja heillä on Peterin kanssa hyvä keskustelu. Rouva on ajatellut paljon Peteriä, siitä huolimatta että oli itse kieltäytynyt tämän kosinnasta. Tämä onnellinen hetki on eräänlaista nykyhetkessä eläväksi tulevaa nuoruusmuistoa.

Woolf valmistelee lukijaa tähän kohtaamiseen. Kun mrs Dallowaysta puhutaan Clarissana, tuntuu kuin henkilö nuortuisi ja kirkastuisi Peterin kautta tunnemuistojen historia alkaa elää Clarissassa. Ja Big Ben kellonlyöntien aikaan Peter ilmestyy yllättäen jo aamulla lyhyelle tervehdyskäynnille Dallowayn taloon. Hän paljastaa heti loukatun itsekeskeisyytensä kertomalla olevansa viimeinkin todella rakastunut. Hän on eroamassa nykyisestä vaimostaan koska on tavannut elämänsä naisen. “Taas ! “ ajattelee Clarissa, ja kutsuu Peterin juhliin muttei usko tämän tulevan.

Näin tajunnanvirtaan liittyvien muistojen taso rikastaa nykyhetkessä kulkevaa aikaa. Mrs. Dallowayn muistot, siitä mitä kaikkea liittyikään siihen, että hän jätti Peterin vaikka rakasti tätä. Tajunnanvirtaan liittyy myös raskaiden muistojen taso, ja Septimuksen mieli. Häntä vaivaa sota, hän keskustelee kuolleen toverinsa kanssa, sietämätön epätoivo pilaa onnellisen avioliiton.

Näin siis tajunnat punovat yhteen nykyhetken arkea, tunteita, henkilöiden mietteitä, rikkaita sekä raskaita muistoja.

Petrin tajunnan vyöryt paljastavat lukijalle, että tämän kiintymys Clarissaan on voimakas. Peter on jäänyt omalla tavallaan menneisyyden vangiksi. He olivat hetki sitten suudelleet, ja tämä oli herättänyt Peterin menneisyyden: nyt hän vaelteli mietteissään pitkin Lontoon katuja.

Peterin huomio kiinnittyy hetkeksi outoon pariskuntaan. Siinä on ahdistunut Septimus, jota hänen vaimonsa Rezia suostuttelee lääkärin vastaanotolle. Big Ben -kellonlyömät ilmoittavat puolenpäivän hetken. Kerronta siirtyy seuraamaan lääkäriä, joka onnistuu kaikista hälyttävistä merkeistä huolimatta pitämään Septimusta suhteellisen terveenä ja sankarillisena sotilaana. Tosin lepo tekisi hyvää, ja niinpä hän ohjaa miehen omistamaansa, kalliiseen hoitolaan.

„Maaseudulla oli ihastuttava hoitokoti, jossa Rezian aviomiehestä pidettäisiin hyvää huolta. Erossa minusta, niinkö ? Rezia kysyi. Valitettavasti niin, koska läheisimmät ihmiset eivät ole meille hyväksi silloin kun sairastamme.“(129).

Sitten käykin huonosti: mies ei kestä ajatusta että joutuu eroon vaimostaan, ja myöhemmin hän heittäytyy ikkunasta.

Yhtenäisyyttä romaaniin tuo se, että eri tajunnat kulkevat samoja Lontoon katuja, kuulevat samat Big Benin kellonlyönnit, seuraavat samaa kuninkaallisten ohimenoa kadulla, katselevat samaa lentokonetta taivaalla.

Big Ben -kellonlyömät ovat Septimukselle sietämättömiä: hän on kuilussa nykyhetken ja sotamuistojen välillä. Myös hän näkee lentokoneen taivaalla, myös hän huomaa myös kuninkaallisten autokulkueen – kaikki on hänelle niin kaunista, että hirvittää.

Nyt hetki, romaanin ajankuvauksen huipentuma on Septimuksen kokema ilmestys: silloin hetki on voimakkaimmillaan läsnä.

Kun Big Ben -kello lyö kolme, Richard Dalloway tuo vaimolleen ruusuja, kyseessä on rouvan itse tilaama kukkalähetys, mutta mies on tyytyväinen saadessaan tuoda kukat. Rouva on melankolinen, mutta sanoo itselleen: ruusuja .. tämä siis on onnea.

Ennen juhlien alkua Mrs. Dallowayn mieleen tulee taas Peter. Hän ihmettelee miksi tämä on niin usein hänen mielessään, vaikka tapaamiset itsessään ovat usein haavoittavia:

“Itse kohtaaminen, useimmiten hirvittävän tuskallinen, jätti terävän, epämukavan siemenen – mutta kun hän oli muualla, siemen kuitenkin saattoi, mitä odottamattomimmissa paikoissa puhjeta kukkaan, avautua, levittää tuoksuaan, päästää koskettamaan, maistelemaan, katsomaan ympärille; se saattoi antautua ehjänä tunteena ja ymmärryksenä oltuaan vuosikausia kadoksissa.“ (204)

Sivillin onnistuu käännöksessään sujuvoittamaan tekstiä pysyen sille uskollisena. Yllä olevassa sitaatissa tulee selkeästi esiin Peterin aiheuttamat kolhut, sekä Clarissassa niiden myöhemmin synnyttämät tunnekuvat. Aiempi käännös ei ollut näin selkeä:

„Sait terävän, viiltävän, vaivalloisen siemenen – itse kohtaamisen tapahtuma, useimmiten sangen tuskallinen. Ja sitten kuitenkin kaukana, mitä odottamattomimmissa paikoissa se puhkesi kukkaan, avautui, levitti tuoksuaan, antautui tunnusteltavaksi, maisteltavaksi, ja – oltuaan vuosikaudet kadoksissa – löytyi jälleen tuoreena ja välittämänä, vasta nyt oikein ymmärrettynä. (suom. Kyllikki Hämäläinen, Mrs. Dalloway, 1956, s. 234)

Virginia Woolfin kerronnassa tajunnanvirta ei ole erillisten ihmisten aivotoimintaa, vaan ihmisten välisiä suhteita, yhteisiä tapahtumia kuitenkin eri tavoin koettuina. Vanhassa suomennoksessa teoksen nimi oli Mrs. Dalloway, nyt lukijan kannattaa hankkia käsiinsä Rouva Dalloway.

Virginia Woolf: Rouva Dalloway, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2026.

ks.myös Virginia Woolf: Majakka.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.