PEKKA J. PAUSSU

Faabeli, eli eläinsatu on kirjallisuuden vanhimpia muotoja. Kreikkalaisen, legendaarisen Aisopoksen tarinat olivat myös kenties ensimmäisiä säilyneitä eurooppalaisen kirjallisuuden tuotoksia, joissa eläimet esitettiin antropomorfisesti, eli ihmisen kaltaisina, puhuvina hahmoina. Taustalla ovat kansantarinat, joiden alkuperä voi ulottua ihmiskunnan alkuhämäriin asti.

Sittemmin faabelimuotoa on hyödynnetty aika-ajoin historian saatossa, myös parodian ja ironian välineenä journalismissa ja esseistiikassa. Vertauskuvalliset kertomukset ovat olleet erityisen hyviä keinoja arvostella valtaa pitäviä sopivan epäsuorasti: laittaa ne koirat älähtämään joihin kalikat kalahtelevat.

Lajien välissä

William Marchin (1893 – 1954) tausta oli köyhyydessä, josta tuo syvän etelän poika pestautui Yhdysvaltain merijalkaväkeen ja sitä myöten ensimmäiseen maailmansotaan, jossa kunnostautui ja palkittiin uhrautumisestaan korkeilla kunniamerkeillä.  Hän oli siis yksi niistä kadotetun sukupolven kirjailijoista, ja teoksessaan Komppania K hän kuvaa maailmansotaa yli sadan eri sotilaan silmin. Tällaisen psykologisoivan fiktion kirjalliset motiivit ovat läsnä myös hänen faabeleissaan: Asiat kun näyttävät aina hyvin erilaisilta eri näkökulmista.

Fabulistina March on enemmän klassisti nojaten aisooppiseen perinteeseen, kuten Jean de La Fontainenkin faabeleihin: Moraliteetteihin, joissa eläinhahmot toimivat usein jonkin luonteenpiirteen arkkityyppeinä. Kettu on viekas ja jänis arka, lammas lauhkea, koira tottelevainen, kana yksinkertainen.

Kokoelma on alun perin vuodelta 1938, mutta jäi julkaisematta Marchin elinaikana. Tekstejä on lyöty kyynisyyden leimalla, mutta usein sellaisiksi väitetyt teokset vain paljastavat ihmisluonteen paljaimmillaan ja kaunistelematta; sen kaikki viat ja heikkoudet kuten tekopyhyyden, ahneuden, vallanhalun, tyhmänrohkeuden, laumasieluisuuden… Onko lista yhtä lailla loputon kuin ajatonkin? Onko kyynistä sanoa että kyllä.

Siksi luoteenpiirteiden kuvaus on usein osuvaa ja äänessä kirjailija joka lienee todistanut niitä omakohtaisestikin.

Pieniä ja suuria klassikoita

Välillä March kuitenkin alleviivaa toteamuksiaan liikaakin loppukaneeteissaan, lukijana tahtoisin päätellä enemmän vain itse. Osa maksiimeista jää kovin ilmeisiksi saarnoiksi joiden lukeminen välillä ärsyttääkin, mutta toisaalta tässä masokismissa voisi jokainen joskus vähän piehtaroida, miettien vaikka että noudattaako itse niitä neuvoja joita antaa hanakasti toisille?

March pitäytyy allegorisuudessa, kun faabelit tyhjenevät perinteiseen tapaan liian usein vain yhteen tulkintaan. Kokoelman heikkous onkin, ettei se uudista kyseistä kirjallisuuden lajia riittävästi. Kuten teki Marchin aikalainen, George Orwell 1900-luvun kenties tunnetuimmalla faabelimuotoa hyödyntävällä teoksellaan, Eläinten vallankumouksella. Jolla toi myös kielellisyyden eettisten kysymysten keskiöön. Moraaliarvostelmat kun ovat aina yhteydessä kieleen ja huomaamme jatkuvasti sanojen voiman, kun niiden väitetty väärinkäyttö on jälleen nykyisessä mediatodellisuudessamme kuuma aihe. Kielellä valehdellaan, manipuloidaan ja johdetaan harhaan, vääntelemällä sanojen merkityksiä. Kuten Orwellin siatkin vääristelevät tasa-arvoisuuden käsitteen muotoon ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Marchin faabelit eivät jää vain eläinperäisiksi, mukana on myös tarinoita fiktiivisistä valtioista kansalaisineen. Hän viittaa kielellisyyteen satunnaisesti, kun Vaietut sanat -tarinassa valtion tarkastajat kuulustelevat kansalaisia turmeleviksi katsottujen sanojen käytöstä. Mutta eräs pikkutyttö, jonka vanhemmat ovat kuuromykkiä ei edes tunne niitä, vaan onkin keksinyt omansa:

”Tiedätkö mitä poost, gist, duss ja feng tarkoittavat?”
Pikkutyttö myönsi ettei tiennyt, ja sitten hän jatkoi onnellisesti hymyillen: ”Ai, te tarkoitatte varmaan feek, kusk, dalu ja liben!”
Niiden, jotka eivät tunne sanoja, on keksittävä ne itse. (s. 130)

Sanat ovat, noin sinänsä, puhtaita merkityksiltään – kielen se ”turmeltuminen” syntyy pikemmiten niiden käyttäjien puhetapojen myötä, sivumerkityksinä.

Suurissa saappaissa

Myös itse Aisopos esiintyy hahmona useassakin tarinassa, ja Aisopoksen viimeinen faabeli on Marchin oma homage mestarilleen. Tarinaseppo vastailee delfoilaisen väkijoukon kysymyksiin viisastelevasti vertauksilla. Kun jopa sääkeskustelusta tehdään opettavaista, ärsyttää se kuulijoita niin että he päättävät ottaa Aisopoksen hengiltä. Kertomus jää merkityksiltään poikkeuksellisen ambivalentiksi, mutta sisältää rutkasti itseironiaa. Harva jaksaa moisia koukeroita arkielämässään, tai olla itse moralisoitavana – on aina helpompaa kohdistaa sellainen toisiin.

March tuntuu siis osaavan myös itseironian taidon: Jo ensimmäisessä tarinassa, Aisopos ja kuningas Kroisos, hän heittää peliin tiukan tällaisen käänteen: (…) faabeli on, ja on aina ollut, latteuksien luonnollinen kehys. (s. 5).

Mukavaa että tällainen vähemmän tunnettukin teos saa viimein käännöksen ja julkaisun. Oppian-kustannuksen editio jättää kuitenkin toivomisen varaa. Usein teoksissa joilla on jo oma historiansa, kuuluu jonkinlainen esipuhe asiaan, lyhyine kirjailijaesittelyineen ja huomioineen teoksen vastaanotosta. Nämä puuttuvat – kuten myös sisällysluettelokin. Toivottavaa olisi, että jatkossa kustantamo panostaisi julkaisuihinsa hieman enemmän.

 

William March: 99 faabelia (suom. Tuomas Kilpi, Oppian 2025)

Kirjallisuus:

March, William: Komppania K (suom. Janne Tarmio). Viestintä Tarmio, 2014.
Orwell, George: Eläinten vallankumous (suom. Panu Pekkanen). WSOY, 1969.


Pekka J. Paussu on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän Yliopistosta