EVA SUNDGREN

Tanskalaisen kirjailijan ja kuvataiteen opettajan Kim Andrea Brofeldtin esikoisromaani on yhtä aikaa surullinen ja lohdullinen kertomus ihmisistä, jotka eivät halua tai kykene täyttämään lukuisia heihin kohdistettuja odotuksia, sekä ulkopuolisuuden tunteesta. Päähenkilö Sarah työskentelee vanhainkodissa, ja hänellä on erikoinen pakkomielle: sisäinen tarve saattaa loppuun ne asiat, jotka vanhainkodin asukkailta jäivät kesken heidän kuolemansa takia. Vanhuksen kuoleman jälkeen Sarah menee tämän haudalle lukemaan ääneen kirjan, jonka lukemisen kuolema keskeytti. Siinä voi vierähtää useita iltoja, kuten vaikkapa Raamatun lukemisessa. Sarah ei pidä aluista vaan ainoastaan lopuista. Dekkareista hän ei pidä, koska niiden loput ovat epäkiinnostavia, mikäli ei tunne alkua. Hän tekee myös kesken jääneet käsityöt valmiiksi, vaikka se tuottaa hänelle vaikeuksia, hän kun ei ole käsityöihminen. Sarah on aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, eikä hänen ole annettu olla oma itsensä. Hän on oppinut sulautumaan tapettiin. Hän tekee työnsä, kuuntelee ihmisten murheet ja jatkaa velvollisuudentuntoisesti ihmisiltä kesken jääneitä asioita myös silloin, kun ne ovat hänelle sinänsä epämieluisia.

Sarahin työkaverit tietävät, että hän täyttää 50. Mutta sitä he eivät tiedä, että hän viettää merkkipäiväänsä yksin. Hän syö aina kurinalaisen korrektisti, kuten hänen isänäitinsä on opettanut. Hän kattaa aina pöydän huolellisesti ja käyttää kankaisia lautasliinoja ja hopeisia serviettirenkaita. Matalapalkka-ammatissa toimivassa Sarahissa on siis yläluokkainen vivahde. Pian selviää, että hänen isänsä Chrisser on yläluokkaisesta perheestä. Mutta Sarahin äiti Suzanne kuoli vain 27-vuotiaana Sarahin ollessa lapsi. Suzanne rakasti leivoksia ja leipomista mutta myös ruokaa ja ruuanlaittoa. Sarah Bernhardt Brundt on nimetty leivoksen mukaan eikä kuuluisan näyttelijän mukaan. Sarah-lapsen näkökulmasta saamme tietää, että Suzanne kasvoi ulos mekoistaan paljon nopeammin kuin hänen 5-vuotias tyttärensä. Hänen vanhempiensa suhde oli ei-toivottu, koska hänen äitinsä oli hänen isänsä perheen kotiapulainen, joka muka vietteli työnantajiensa teini-ikäisen pojan, joka oli häntä joitakin vuosia nuorempi. Kun Suzannen raskaus paljastuu, Chrisserin äiti hoitaa hänet pois maisemista, koska eihän piikatyttö sovi hänen poikansa vaimoksi. Suzannen kuoleman jälkeen Sarah elää kasvattina lapsettoman pariskunnan luona. Hänen paras ystävänsä on heidän koiransa Buster, joka valitettavasti saa surmansa tapaturmaisesti. Kasvattivanhemmat kohdistavat Sarahiin odotuksia, joita hän ei pysty täyttämään. Erään kiusallisen episodin jälkeen he haluavat hänestä eroon. Chrisserin vanhemmat ottavat Sarahin luokseen, koska hän on heidän ainoa toivonsa jatkamaan perheyritystä, Chrissser kun on enemmän tai vähemmän renttu, ja tämän veli Peter on aivovaurion takia pois pelistä. Sarah-paralta vaaditaan milloin mitäkin, mutta ketään ei kiinnosta, mitä hän itse ajattelee – paitsi onneksi myöhemmin.

Sarahilla ei aluksi ole sosiaalista elämää. Ihmiset osoittavat häntä kohtaan kiinnostusta, mutta hän välttelee heitä. Sarah vaikuttaa aluksi ehkä hieman tylsältä tyypiltä, mutta Brofeldtin taitava kerronta herättää lukijan sympatian ja mielenkiinnon, halun tietää, miksi ihmeessä Sarah ei päästä ihmisiä lähelleen ja miksi hänen muka pitää tehdä itselleen epämieluisia asioita loppuun toisten puolesta. Romaanin lopussa se onneksi selviää, mutta sitä ennen Sarahin elämästä kerrotaan takaumien kautta. Asioista kerrotaan myös hänen vanhempiensa näkökulmasta ennen hänen syntymäänsä. Sarah elää siis yksin ja karttaa ihmisiä. Hänelle tulee säännöllisesti kirjeitä Australiasta, mutta hän laittaa ne avaamattomina kenkälaatikkoon.

”En voi avata kuorta. En saa lukea kirjettä, koska en ole ansainnut sitä.” (s. 154)

Mitä Sarah on tehnyt? Mistä hän tuntee syyllisyyttä? Miksi hän uskoo aiheuttaneensa kolmen ihmisen kuoleman? Vaikka Kaikki mikä jäi kesken ei ole jännitysromaani, se on kuitenkin koukuttava, koska se herättää jatkuvasti kysymyksiä. Se käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, siinä kuvattuihin tunteisiin ja tilanteisiin on helppo samaistua. Onneksi kirjailija ei jätä lukijaansa tyhjän päälle vaan vastaa aikanaan kiltisti kysymyksiin, kunhan lukija malttaa mielensä. Lukijan kärsivällisyys ei kuitenkaan ole koskaan koetuksella, sillä romaanin pituus on maltilliset 310 sivua eikä siinä ole mitään epäkiinnostavaa jaarittelua. Sarahissa on mielenkiintoisia kontrasteja. Hän on perinyt paljon rahaa, mutta hän ei halua koskea rahoihin, jotta raha ei alkaisi hallita hänen elämäänsä. Sen sijaan hän omistautuu työlleen jopa siinä määrin, ettei suostu pitämään vapaata enempää kuin päivän kerrallaan. Siihen on syynä velvollisuudentunnon lisäksi hänen elämänsä tyhjyys. Joka tiistai hän menee suoraan töistä isänsä luo. Vierailu noudattaa aina samaa kaavaa, sillä isällä on alkoholidementia. Joka kera Sarahin pitää selittää isälleen, että hän on Sarah eikä Suzanne.

Masentavalta vaikuttavan kuvion rikkoo kaksi Sarahin elämään tunkeutuvaa ihmistä. Sarahin naapuri kuolee, ja hänen tilalleen muuttaa Lotte, jolla on tytär ja poika. Sarah hoitaa Basti-poikaa sillä aikaa, kun Lotte on syöpää sairastavan tyttärensä kanssa sairaalassa.

Sarahin työpaikalla kuolee 98-vuotias Poul, joka oli ennen kuolemaansa aloittanut 18 000 palan palapelin. Sarahia kauhistuttaa, mutta velvollisuus ennen kaikkea:

”Järjettömän optimistinen ajatus aloittaa niin iso projekti siinä iässä. Poul on alkanut lajitella paloja kasoihin värien mukaan. Vasta kaksi palaa on paikoillaan valmiiksi koottuna: kulmapala, sekä toinen pala sen vieressä. Kaksi! Toisin sanoen jäljellä on yhä 17 998 palaa, enkä minä todellakaan ole mikään taitava palapelien kokoaja. Oleskeluhuoneen pöytää ei voi pitää varattuna palapelille puolta vuotta, tai kauanko siihen nyt menisi, että rakentaisin sen valmiiksi tauoilla. Minun on pakko ottaa se mukaani ja viedä kotiin.” (s. 161)

Onneksi Basti auttaa Sarahia ja on hyvä kokoamaan palapeliä. Sarah rupeaa kertomaan hänelle siitä, miksi hänen on pakko tehdä muiden aloittamat asiat loppuun. Sarahin elämä hahmottuu romaanin lukijalle kuin palapeli, jota Sarah Bastin avulla kokoaa. Koska Basti on lapsi, hän on ennakkoluuloton ja suhtautuu Sarahiin avoimesti. Sarahin työmatkan varrella on kukkakauppa, jota pitää Mehmet, joka pukeutuu kesälläkin itse kutomiinsa, toisinaan hieman hassuihin villapaitoihin. Sarah joutuu asioimaan kukkakaupassa edesmenneen naapurinsa keskeneräisen asian takia. Mehmet herättää Sarahissa jonkinlaista kihelmöintiä, mutta Sarah on välttelevä ja sulkeutunut. Onneksi Mehmet rohkenee ottaa ohjat käsiinsä, vaikka hänelläkin on omat neuropsykologiset ongelmansa, nimittäin elämää rajoittava pakonomainen tarve laskea.

Sarah uskaltaa luottaa Mehmetiin ja pyytää häntä avaamaan ja lukemaan laatikkoon laittamansa kirjeet, joita on peräti 33 vuoden ajalta. Mehmet lukee ne ensin, sitten Sarah uskaltautuu lukemaan ja katsomaan liitteenä olevia valokuvia. Hän saa töistä potkut varkauksien takia – työnantajan mielestä hän on varastanut kuolleiden vanhusten kirjat, käsityöt ja palapelit, jotka hän on ottanut mukaansa tehdäkseen ne valmiiksi. Mutta potkujen saaminen ei harmitakaan Sarahia, koska hän on löytänyt elämälleen uuden suunnan. Hän matkustaa Australiaan, jossa asiat pannaan järjestykseen. On kuin palapeli olisi saatu päätökseen.

Tämä puhutteleva, kauniin surumielinen kirja oli hieno lukukokemus. Jään odottamaan Kim Andrea Brofeldtin seuraavaa romaania.

 

Kim Andrea Brofeldt: Kaikki mikä jäi kesken. Suomentanut Outi Menna. Docendo.2025.

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta.

.