EVA SUNDGREN

Fern Brady (s. 1986) on skotlantilainen stand up -koomikko ja Brittein saarilla televisiosta tuttu. Vaikka hän on Suomessa tuntematon ja vaikka alle 40-vuotiaan elämäkerta aina herättää tiettyjä epäilyksiä, tämän kirjan julkaiseminen on perusteltua. Ei ehkä uskoisi, että vielä 2020-luvulla länsimaissa monen ihmisen ja varsinkin naisen elämä voi ajautua pahasti sivuraiteelle, koska hänet diagnosoidaan väärin. Tämä johtuu siitä, että diagnoosikriteerit perustuvat tyypillisesti miehiin. Tästä on kysymys Fern Bradyn elämäkerrassa. Inka Parpolan suomennos on sujuva ja elävä, mutta minua häiritsee, ettei kääntäjä viitsinyt tarkistaa, miten sijamuotopääte lisätään paikannimeen Sydney, koska paikannimi toistuu sen verran monta kertaa, että virheet hyppivät silmille.

Fern Brady kertoo aluksi siitä, miten hän oli puhelimessa kertonut isälleen autismidiagnoosistaan, jonka saaminen oli vuosikymmenien sekoilun ja epätietoisuuden jälkeen helpotus. Keskustelu on tragikoominen ja vihjaa lukijalle, että Bradyn perhesuhteet ovat vähintäänkin erikoiset ja että hän pystyy kertomaan vaikeista asioista huvittavalla tavalla. Vanhempiensa lisäksi hän kertoo muistakin sukulaisistaan.

”Isänäiti oli absoluuttinen hirvitys, koska hän käytti katolilaisuutta lyömäaseenaan. Kutsuin häntä Heippatiheiksi, koska hänellä oli tapana huudella niin ja huiskuttaa, kun lähdimme hänen luotaan. – – Heippatihei oli kuin Jumalan rottweiler, joka jatkuvasti julisti mahtipontisia, riitaisia näkemyksiään maapallon tilasta. Oli outoa, että hän oli aviossa isoisän kanssa, jonka yleisin tila oli sopertelukänni. Heitä yhdisti vain lihavuus.” (s. 56)

Vahva naishahmo ei ole perinteinen, kronologisesti etenevä elämäkerta vaan erilaisia keinoja hyödyntävä kertomus, jossa on kohtauksia, kaskuja, sitaatteja ja esseististä pohdintaa. Brady on lukenut autismiin liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja käy sen kanssa vuoropuhelua. Kirjallisuusviitteet ja tarkennukset ovat alaviitteissä, joita ei onneksi ole häiritsevissä määrin. Jokaisen luvun alussa on luvun sisältöä jollain tavoin luonnehtiva sitaatti, jonka merkitys saattaa avautua vasta myöhemmin, lukemisen edetessä. Lukuja ei ole otsikoitu, sillä vaikka niistä erottuu tiettyjä elämänvaiheita ja teemoja, on myös tilanteeseen sopivaa tajunnanvirtaa ja rönsyilyä, eräänlaista kansien väliin laitettua lavakomiikkaa.

Koska autismi on synnynnäinen ominaisuus, Fern Brady oli jo lapsena erilainen kuin muut, ja niinpä häntä kiusattiin niin tarhassa kuin koulussakin. Noita muistoja lukiessani samaistun kerrottuun ja minua alkaa suututtaa. Ihminen on laumaeläin, mutta laumassa vallitsee yhdenmukaisuuden paine ja enemmistön ominaisuuksista poikkeavia aletaan syrjiä, toisinaan hyvinkin julmasti. Mutta koska Brady on autistisempi kuin minä, hän ei edes tajunnut, että häntä kiusataan, eikä hän näin ollen voinut siitä välittääkään. Koulussa hänellä ei niinkään ollut ystäviä vaan pikemminkin ihmisiä, joiden kanssa olla, jotta ei tarvinnut olla yksin. Vaikka ihminen viihtyisi yksin, hän kuitenkin ymmärtää, että yksin oleminen samaistetaan ei-tahattomaan yksinäisyyteen, joka on sosiaalisesti leimaavaa.

Fern Bradylle sosiaaliset suhteet ja seurustelu ovat olleet muiden matkimista tyyliin noin meidän ilmeisesti kuuluu tehdä. Hän ihan opiskeli sosiaalisia sääntöjä, koska ajatteli voivansa oppia ne siinä missä vaikkapa ranskan kielen verbit. Siitä seurasi lähinnä hämmennystä ja pettymyksiä, sillä Brady tulkitsi ohjeet hyvin kirjaimellisesti ja niin sanottu kohteliaisuushan on täynnä teeskentelyä ja ristiriitoja esimerkiksi sanotun ja ilmeiden välillä. Hänen todelliset vertaisensa eivät olleet koulun luusereita, joiden kanssa hän ei tullut toimeen. He olivat häntä huomattavasti tyhmempiä, eikä häntä kiinnostanut heidän suosionsa tai seuransa. Hänen vertaisiaan olivat romaanien henkilöt, joita hän ihaili ja joista hän otti mallia, joskus hieman huvittavin seurauksin, sillä 2000-luvun alun teinien todellisuus ei välttämättä vastannut kirjojen ja elokuvien maailmaa.

Koulun ärsyketulva stressasi Ferniä tavattomasti, mutta äidin jatkuva itku kotona vasta suututtikin, ja siksi hän meni mieluummin kouluun. Fernillä oli vaikea suhde sukulaisiinsa ja etenkin äitiinsä, jonka tekopyhä uskonnollisuus ärsytti häntä. Äiti oli lukenut salaa hänen päiväkirjaansa ja saanut tietää, että tyttärellä oli seksielämä. Siitä alkoi päiväkausien itkeskely. Äiti oli moraalisesti närkästynyt teinityttönsä seksielämästä muttei nähnyt siinä ongelmaa, että itse luki toisen päiväkirjaa luvatta.

”Voin puhua vain omasta puolestani, mutta uskon, että huomattavan moni autistinainen harrastaa vapaasti seksiä, koska emme juurikaan piittaa sukupuolinormeista tai monimutkaisista sosiaalisista hierarkioista (naiset joutuvat usein maksamaan irtosuhteista raskaan sosiaalisen hinnan) ja koska seksi on aistillisesti nautittavaa. Tätä ei usein käsitellä, koska autisteja ei haluta ajatella seksuaalisina olentoina.” (s. 75)

Yhteen aikaan Fern alkoi epäillä olevansa adoptoitu, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt kotonaan majailevia omituisia ihmisiä eli vanhempiaan. Kun hän oli saanut osa-aikatyön Bootsin kemikaliossa, hän imitoi kotona ruokapöydässä työkavereitaan, jolloin vanhemmat nauroivat kovasti. Tämä oli ainoa tilanne, jossa hän tunsi keskinäistä ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta vanhempiensa kanssa. Hän ei vielä tuolloin hoksannut, että hänestä voisi tulla stand up -koomikko. Hänen käydessään lukiota hänen äitinsä potki hänet pihalle useita kertoja ja hänen vanhempansa luulivat hänen polttelevan pilveä, koska eivät ymmärtäneet hänen käytöstään. Niinpä ryhtyikin sitä polttelemaan, olihan yhdentekevää, mitä teki, sillä aina meni väärin.

Lukiossa Fern ystävystyi Laurenin kanssa, joka on lesbo, sillä he ovat kumpikin poikkeavia ja Fern on myös biseksuaali. Lukiossa hän oppi lintsaamaan koulusta ja meni silloin aivonsa pilalle ryypänneen isoisänsä luo viettämään aikaa. Siitä hän tarjoilee lukijoilleen huvittavan kuvauksen. Fern myös viilteli itseään, koska tunsi suurta ahdistusta. Hänelle määrättiin sopimaton lääkitys, jonka jälkeen hän viilteli itseään lisää ja annostusta nostettiin. Seurasi itsemurhayritys ja passitus psykiatrisen sairaalan päiväosastolle, josta mentiin kotiin yöksi.

Fernissä herää osastolla välittömästi inho ylihoitajaa kohtaan, sillä tämä on autoritaarinen ihminen, joka on olevinaan rento ja mukava. Hän inhoaa myös eufemismeja ja paskanjauhantaa, jota osastolla ilmenee. Autisteillehan on ominaista voimakas, suorastaan lapsellinen oikeudentunto sekä kyky huomata, ettei keisarilla ole vaatteita. Päiväosaston nuoria potilaita ojennetaan, kun nämä sanovat suoraan ja ilmaisevat tunteitaan käyttäen rumiksi katsottuja sanoja, mutta silti heille sanotaan, että on tärkeää puhua kokemistaan hirveistä asioista. Brady tietysti huomaa ristiriidan ja tekopyhyyden ja valitsee selviytymisstrategiakseen kuvitella olevansa kirjassa tai elokuvassa. Hän kokee taas olevansa väärässä paikassa.

Niin sairaalassa kuin muuallakin Fern Brady joutuu jatkuvasti konflikteihin, kun maskaaminen eli autististen piirteiden peittely epäonnistuu. Hän yrittää matkia ns. normaalia sosiaalista kanssakäymistä mutta epäonnistuu, koska käyttäytymiskoodit ovat ristiriitaisia, etenkin yläluokkaisten naisten joukossa, kuten hän myöhemmin huomaa yliopistossa. Sosiaaliset tilanteet ovat neuroepätyypillisille kuormittavia, paitsi jos tietää tai huomaa olevansa samankaltaisten joukossa.

Brady kertoo kokemuksiaan psykoterapiasta ja varsinkin ryhmäterapiasta ja ihmettelee, mitä järkeä koko jutussa on. Hänen kuvailemansa terapia onkin kieltämättä todellista rahan ja ajan tuhlausta, josta on kohteilleen todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Terapiasta puhutaan yleisesti myönteiseen sävyyn, mutta vaikuttaa siltä, että autistit eivät hyödy allisteille eli ei-autisteille tarkoitetusta terapiasta.

Brady viihtyi kuitenkin niiden ”mielisairaiden” kanssa, jotka tapasi osastolla. Hän arveli siellä olleen itsensä lisäksi muitakin väärin diagnosoituja. Brady kertoo vitsikkäästi lukuisista väärinkäsityksistä yrityksissään tulla toimeen allistien kanssa ja olla kuten muut. Kohtaukset ovat huvittavia mutta myös jossain määrin surullisia ja joillekin meistä lukijoista samaistuttavia.

Ystävänsä Laurenin kanssa Fern laittaa homodeittisivustolle ilmoituksen ja päätyy sitä kautta alaikäisenä mutta ikänsä yläkanttiin valehdelleena aikuisen pariskunnan luokse harrastamaan ryhmäseksiä. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi hakeutui erinäisiin tilanteisiin, ehkä hän ajatteli, että niin vain kuului tehdä. Hän ihmetteli usein ihmisten käyttäytymistä ja pyrki selittämään sitä kategorioilla, kuten irlantilaiset ja skotit tai katolilaiset ja protestantit:

”Huoneen keskellä oli iso urheilukassi, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Se oli täynnä dildoja ja tukkukokoisia paristopakkauksia, joista monet oli selvästi revitty kiireen kaupalla auki. Mietin, mahtoivatko kaikki lapsettomat pariskunnat elää tällä lailla, olohuoneen lattioilla lainehti lelujen sijasta dildokasseja. Ajattelin, miten meillä kotona oli olohuoneessa Neitsyt Mariaa kuvaavia koriste-esineitä ja kahdenlaista pyhää vettä (erityis- ja arkikäyttöön), joten saattoi hyvinkin olla, että tämä tällainen oli enemmänkin protestanttien heiniä.” (s. 121–122)

Havainnot ovat teräviä, mutta voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen aiheuttama kärjistäminen ja aito ihmettely yhdistettynä verbaaliseen taituruuteen tekevät niistä hauskoja.

Fern Brady pääsi yliopistoon ja muutti viiden hengen soluun, jossa ei (tietenkään) tullut toimeen muiden kanssa. Toisin kuin suurimmalla osalla muista opiskelijoista, hän ei ollut rikkaasta perheestä eikä hänen toimeentulonsa ollut kummoinen. Hän soitti isälleen, joka ilmeisesti myös on autisti, sillä isä toi hänelle 1980-luvun tietokoneen ja yhden annoksen pakastelasagnea, siinä kaikki.

Ensimmäiset kaksi vuotta Fern tekee yliopistossa ihan muuta kuin opiskelee, koska hän ei ymmärrä käytännön järjestelyjä eikä osaa ottaa niistä selvää. Kukaan ei älyä antaa hänelle perusteellista ohjausta niissä. Hän ryyppää, pyörii porukoissa, tekee hanttihommia ja kirjoittaa ylioppilaslehteen. Hän on älykäs, mutta hänen potentiaalinsa ei pääse esiin autismin muodostamien esteiden takia ja koska hän ei itse ole niistä tuohon aikaan tietoinen. Hän saa syyteen pahoinpitelystä ja joutuu muuttamaan vuokrarästiensä takia. Hänen vanhempansa eroavat, ja hänelle tulee omasta parisuhteestaan päähänpinttymä. Hänen elämänhallintansa on todella onnetonta – ainakin minua suorastaan ärsyttää moinen. Hän työskentelee lukuisissa paikoissa mutta saa kaikista kenkää. Hän paneskelee ympäriinsä piittaamatta pätkääkään siitä, mitä muut hänestä puhuvat, mihin tietysti naisella on oltava ihan sama oikeus kuin miehelläkin. Kun opinnot eivät suju ja rahasta on taas pulaa, hän menee töihin strippiklubille. Hän saa kenkää tai kyllästyy muuten vain ja tulee siksi työskennelleeksi kaupungin jokaisella strippiklubilla.

Koska autisteille on tyypillistä piittaamattomuus sosiaalisista normeista ja kyvyttömyys hävetä tekemisiään, Fern ei näe stripparin hommassa mitään erityistä tai noloa. Tämän kirjan sosiologisesti mielenkiintoisinta antia ovat luvut 8 ja 9, joissa hän kertoo strippiklubien todellisuudesta ja siitä, miten hänelle on puhuttu aiheesta myöhemmin tv-ohjelmissa. Fern Bradyn huomiot ja analyysit ovat tarkkanäköisiä, mutta ihmiset, jotka eivät tiedä aiheesta mitään, ovat joko kovin vaivaantuneita tai moralisoivia. Ihmiset haluavat aina kuulla häneltä riisuuntumisesta, vaikka se oli työn tylsin juttu. He eivät halua kuulla asiakkaista eli miehistä, vaikka siitä riittää kerrottavaa. Fern kertoo, ettei tajunnut, mitä itse ajatteli strippaamisesta, ennen kuin alkoi kirjoittaa siitä.

Huolimatta kaikista vaikeuksista Fern Brady valmistuu sittenkin yliopistosta. Sitä ennen hän kuitenkin päätyy stand upin pariin siten, että ylioppilaslehden päätoimittaja määrää hänet kokeilemaan sitä ja kirjoittamaan siitä. Miesvaltaisessa ympäristössä vastaanotto on tietenkin kalsea. Mutta Fern viihtyi komedia-alalla, sillä hän koki rentouttavana, että alan ihmiset eivät olleet täyspäisiä ja että hänen elämässään aiemmin ongelmia aiheuttaneet piirteet olivatkin nyt hyödyksi.

Kun Brady vihdoin löytää paikkansa tässä maailmassa, ongelmana on edelleen, että ihmiset käyttäytyvät omituisesti, he esimerkiksi sanovat asioita, joita eivät tarkoita, ja heidän ilmeensä ja sanansa ovat ristiriidassa keskenään. Autismidiagnoosi toi suuren helpotuksen Fern Bradylle. Vihdoin hän ymmärsi, miksi vuorovaikutus ei-autistien kanssa ei toiminut ja miksi sosiaalisista tilanteista seurasi lyijynraskas väsymys.

Brady ottaa tietoisesti suuren riskin kertoessaan avoimesti ja mitään häpeämättä vaikeasta elämästään, mutta hän tekee sen, koska haluaa jatkaa autismista puhumista ja rohkaista muitakin siihen. Hän haluaa muuttaa maailmaa edes vähän helpommaksi paikaksi autistisille tai muuten vain sopeutumattomille tytöille. Tavoite on kunnioitettava näinä aikoina, jolloin vihapuhe etenkin tyttöjä ja naisia kohtaan rehottaa. Tämä kirja kannattaa lukea, jos on itse autisti, jos tuntee jonkun autistin, jos epäilee olevansa autisti tai jos epäilee läheisensä olevan autisti. Tämä kirja kannattaa lukea, jos ylipäänsä on tekemisissä ihmisten kanssa ja haluaa paremmin ymmärtää heitä.

 

Fern Brady: Vahva naishahmo. Anteeksipyytelemätön elämäkerta autismista. Suomentanut Inka Parpola. Atena 2025

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta