VESA LAHTI

Abdulrazak Gurnah on tansanialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Britanniassa ja kirjoittaa englanniksi. Hän on myös kirjallisuuskriitikko ja opettaja. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2021. Hänen tuotannostaan on suomennettu neljä teosta: Loppuelämät (2022), Paratiisi (2023), Kivisydän (2024) ja Hylkääminen (2025). Kaikki teokset on kääntänyt Einari Aaltonen. Gurnahin pääteemoja ovat postkolonialismiin liittyvät maanpakolaisuus ja maahanmuutto. Gurnahin teos Hylkääminen heijastelee ja saa totuuspohjaa hänen omista kokemuksistaan Sansibarista Englantiin lähteneestä nuoresta afrikkalaismiehestä, joka lähtee luomaan uraa vieraassa kulttuurissa. Mutta ensin on historia.

”Sellainen mies oli saapuessaan, uuvuksissa ja eksyksissä, hänen ruumiinsa oli riutunut ja kasvot ja kädet olivat haavojen sekä puremien peitossa. Hassanali polvistui tomuiselle kamaralle tarkistamaan, että miehen henki kulki, ja kun hän tunsi ilmavirran lämpimänä ja vahvana kämmentään vasten, hän hymyili itsekseen kuin olisi tehnyt jotain neuvokasta. Miehen silmät olivat auki, mutta kun Hassanali heilutti kättään niiden edessä, ne eivät liikkuneet. ” (11)

Eletään vuotta 1899 pienessä kaupungissa lähellä Mombasaa. Englantilainen Martin Pearce löydetään henkihieverissä, nääntyneenä pitkältä erämaataivallukseltaan. Kauppias Hassanali löytää hänet ja vie kotiinsa toipumaan. Gurnah kuvaa taitavasti sikäläisen muslimiyhteisön suhtautumista muukalaiseen, ja kuinka eri kulttuurit kohtaavat pienimuotoisesti. Vähitellen kehkeytyy rakkaustarina, jonka päärooleissa ovat Pearce ja kauppiaan sisar Rehana. Gurnah ei pidä kiirettä. Hän kirjoittaa brittien siirtomaavallasta ja kuinka köyhät ihmiset ovat aikojen saatossa sopeutuneet siihen. Teoksen ensimmäinen osio keskittyy kauppias Hassanalin perheen jokapäiväiseen elämään ja sukulaisuussuhteiden selvittämiseen lukijalle. Toisessa osiossa saamme selvyyttä brittien oloista ja suhteista paikallisiin ihmisiin, kun pääosassa on Pearcen ohella plantaasinomistaja ja brittejä edustava viranhaltija Frederick Turner. Tämän keskusteluista Pearcen kanssa lukijalle muovautuu kuva brittien siirtomaaherruudesta ja kuinka tähän hetkeen on kuljettu historian lehdillä. Kolmannessa ja neljännessä osiossa kerrotaan enemmän Rehanasta ja Martin Pearcesta ja kuinka heidän tarinansa alkaa. Tähän saakka äänessä on ulkopuolinen kertoja, tapahtumien tarkkasilmäinen ja -korvainen seuraaja.

Kertomuksessa seuraa neljätoista sivua pitkä Keskeytys, joka ensi alkuun hämmentää lukijaa, koska nyt puheenvuoron saa minäkertoja. Kertojan ääni harhauttaa, sillä ensin saattaa mieleen tulla, että kyseessä on Gurnah itse.

”Kuten näet, tässä tarinassa on minä, mutta tämä tarina ei kerro minusta. Tämä on tarina meistä kaikista: Faridasta, Aminista, vanhemmistamme sekä Jamilasta. Tämä on tarina siitä, kuinka yksi tarina sisältää monta tarinaa ja siitä, kuinka nuo tarinat irtautuvat meistä ja asettuvat aikamme sattumanvaraisiin kymiin omanlaisekseen virtaukseksi. Lisäksi tämä on kertomus siitä, kuinka vangitsevia tarinat ovat ja kuinka ne kietovat meidät säikeisiinsä pysyvästi.” (16)

Teoksen toisessa osassa käydään läpi veljesten Aminin ja Rashidin keskinäistä suhdetta nyt 1950- ja 1960 lukujen taitteessa. Tähän liittyy myös kuohuva ja väkivaltainen ajanjakso, jolloin Tansaniasta muodostui itsenäinen valtio, kun Sansibar ja Tanganjika yhdistyivät vuonna 1964. Veljesten välit kehittyivät niin kuin yleensä missä päin maailmaa tahansa kahden vuoden ikäerolla kasvavien veljesten kulkiessa kohti aikuisuutta. Heillä on myös vanhempi sisar Farida, jonka vaiheita seurataan isompien tapahtumien rinnalla, mutta joka lopulta ei suinkaan jää merkityksessä muita vähemmälle. Merkittävään osaan nousee vanhempien vahva auktoriteettinen asema johtuen kulttuurista ja myös heidän molempien opettajataustoistaan.

”Valta-asema oli raaimmillaan silloin kun he olivat pieniä. Sitä mukaa kun he varttuivat ja Rashidista tuli vähemmän alistuva, Amin sai lisää malttia. Hänestä tuli hienovaraisempi ja hän oppi verhoamaan vallankäyttönsä sekä murtamaan vastarinnan. Aminille asetettujen odotusten takia hänen oli vaikea luopua valta-asemastaan, veljeksiä nimittäin kohdeltiin kuin he olisivat olleet tyystin erilaisia. Jonkin aikaa Farida yritti toimia päinvastoin ja hän oli välillä muka sekoittavinaan heidät keskenään. Kaikki muut heidän vanhempiaan, sukulaisiaan, kaukaisimpia naapureitaan ja etäisimpiä tuttuja myöten kohtelivat heitä kuin he olisivat olleet toistensa vastakohtia.” (167)

”Kukaan ei oikeasti ymmärtänyt, millainen pakokauhu oli tekemässä tuloaan: muutamia vuosia myöhemmin suurin osa eurooppalaisista hallinnoista hajosi ja niiden pyörittäjät kiirehtivät kotikonnuilleen jättäen jälkeensä nipun paperinohuita asiakirjoja ja sopimuksia, joiden noudattamista ei pidetty tarpeellisena. Niinpä Aminin ja Rashidin kaltaisten ihmisten käsitykset itsestään ja heitä odottavasta tulevaisuudesta eivät olleet edes alkaneet eriytyä siirtomaiden alkuasukkaiden odotuksista. He elivät pienessä maailmankolkassaan siirtymäaikaa (tosin he itse eivät sitä tienneet) yhden aikakauden loppumisen ja toisen alkamisen välissä.” (200–201)

Tähän osioon lukeutuu myös teoksen toinen rakkaustarina Aminin ja Jamilan välillä. Tämä jo ajatuksena kielletty rakkaus eronneen naisen ja nuoren miehen välillä saa tuomionsa heidän suhteensa paljastuessa. Gurnah kuvaa tahdikkaasti tapahtumien kehittymistä hapuilevista ensi silmäyksistä kiihkeisiin syleilyihin Jamilan asunnolla. Menneisyyden kiroutta ei voi välttää. Onneksi on sisar Farida.

”Hän on takuulla viisi tai kuusi vuotta sinua vanhempi”, Farida sanoi. Sitten hän kysyi edelleen lempeästi ja vaimeasti kuiskaten: ”Rakastatko sinä häntä?” Kun Amin nyökkäsi, Faridan kasvoille puhkesi leveä, uupunut hymy ja hän kosketti veljensä kättä. Kun Farida veti kätensä takaisin, Aminin kämmenellä oli taiteltu kirjekuori.” (247)

Hylkäämisen kolmannessa osassa minäkertoja Rashid alkaa keriä narratiivin kokonaiskuvaa. Hän kohtaa Lontoossa syrjimistä, rasismia, mutta ponnistelee koti päämääräänsä ja saavuttaa sen valmistuessaan yliopistosta. Hän saa Aminilta paketin, jossa on tämän päiväkirja. Amin on katkeroitunut menettäessään rakkaimpansa, mutta elämän on jatkuttava, vaikka myös yhteiskunnallisesti elämä hänen ympärillään on kurjistunut. Rashid on peloissaan. Hän pelkää itsensä ja perheensä puolesta lukiessaan Aminin päiväkirjaa, mutta ei voi palata, ainakaan vielä. Hylkääminen toistuu useassa muodossa. Kestää vuosia, ennen kuin hänet hyväksytään jossain muodossa brittiyhteiskunnan jäseneksi. Säännöt ovat kovia ja ihmiset toisiaan kohtaan sanomattoman julmia, niin Euroopassa kuin Afrikassakin.

Gurnahin teoksen ansioihin kuuluu taidokas kuvaus kolonialismista, sen syistä ja seurauksista sekä pienen ihmisen kamppailusta yksityisen, uskonnollisuuden, perheelle kuuliaisuuden ja rakkauden monisyisen kiehtovassa spiraalissa. Gurnah käyttää tehokeinona takaumia, joka rikastuttaa välillä ehkä hieman hämmennyksissä olevan lukijan käsitystä tapahtuneista ja tämä toimii. Hän kirjoittaa usein myös naisen näkökulmasta ja tuottaa näin lisäsävyjä kertomukseen. Einari Aaltonen suomentaa taidolla Gurnahin kiehtovaa ja koukeroista tekstiä.

”No, tuo kaikki tapahtui vasta myöhemmin. Ennen sitä, ennen kuin ystäväni lähtivät kuka minnekin, ympäröivien olosuhteiden kurimus veti minut imuunsa. Elin päivän kerrallaan, opiskelin ja keskityin päämäärään, jonka saavuttamisesta ei ollut takeita. Häilyvään tavoitteeseen pääseminen edellytti, että minun täytyi ylittää asetettu vaatimustaso, vaikka iso osa kaikesta mitä se edusti kuvotti minua. Niinpä minä kammosin pyrintöjäni ja minusta oli inhottavaa ponnistella niiden eteen, mutta koin voitonriemua, kun onnistuin.” (Rashid Lontoossa) (299)

 

Abdulrazak Gurnah. Hylkääminen. Suom. Einari Aaltonen. Helsinki: Tammi. 2025. 348 s.

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija, FT Jyväskylän yliopistosta

Lue tekstinäyte Hylkäämisen alusta