LIISAMARI SEPPÄLÄ

Heinäkuun yhdentenätoista päivänä vuonna 1986 Hans ja Katharina kohtaavat Itä-Berliinissä. Niin täytyy tapahtua. Katharina ja Hans saavat kiinni Kairoksen, onnellisen hetken jumalan, otsakiehkurasta. Sattumaa ei ole.

Katharina, Jenny Erpenbeckin Kairoksen päähenkilö, opiskelee latojaksi valtion kustantamossa. Hans on kirjailija ja radiotoimittaja. Katharina on yhdeksäntoistavuotias, ja Hans on kymmenen vuotta vanhempi kuin Katharinan isä. Hans on ollut naimisissa Ingridin kanssa jo kaksikymmentäkuusi vuotta. Heillä on yksi yhteinen lapsi, Ludwig.

Hans ja Katharina löytävät jo heti ensi tapaamisellaan yhteenkuuluvuuden tunteen.

Hans kaataa Katharinalle lisää viiniä, valkoviiniä purotaimenen kanssa, ja huomaa samalla, että nuori nainen osaa perata kalan. Katharina huomaa Hansin silmälasikotelon sekä savukeaskin pöydällä, savukemerkki on Duett, ja ajattelee, ettei istu enää koskaan pöydän ääressä, jossa ei ole Hansin silmälasikoteloa eikä savukkeita. (35)

Katharina kieputtaa hämillään hiussuortuvan sormensa ympäri. Hans katsoo Katharinaa ja ajattelee, ettei tämä ole pelkästään kaunis vaan myös todella fiksu. Mitä tästä oikein tulee, mikäli kaikki jatkuu näin? (61)

Ikäero ei ole suhteessa merkitsevä tekijä. Hans ja Katharina ovat rakastuneita ja onnellisia toinen toisistaan.

Hetkeen Katharina ei sano enää mitään, vaan hän vertaa piirustuksia keskenään niin keskittyneesti, että tarkastellessaan rypistää tahtomattaan otsaansa. Selaa edestakaisin. Vahinko, Hans ajattelee, että en näe Katharinaa enää silloin, kun hän on jo vanha nainen. (72)

Klassinen musiikki on tärkeässä osassa Kairoksessa. Hans on opiskellut aikoinaan musiikkitiedettä, ja yhdessä Katharinan kanssa hän kuuntelee klassista musiikkia: Haydnia, Bachia, Mozartia, Schubertia ja Chopinia. Hans soittaa Katharinalle niitä teoksia, joista hän itse eniten on viehättynyt, ja Katharina on nopea oppimaan.

Kairoksen miljöönä Itä-Berliini on kuvattu yksityiskohtaisesti: sen kadut, raitiovaunu- ja bussilinjat, ravintolat ja kahvilat.

Vaikka Hans ja Katharina asuvat samassa kaupungissa, he kirjoittavat toisilleen kirjeitä, koska Hansin mielestä ”olennaista ei pysty sanomaan”. 

Illalla, kun Ingrid on jo mennyt sänkyyn, Hans asettuu vielä kerran erkkeriin työpöytänsä ääreen ja alkaa kirjoittaa Katharinalle. Hän ei tiedä, antaako kirjeen Katharinalle, mutta mikäli hän onnistuu muotoilemaan, mitä hänessä juuri sillä hetkellä tapahtuu, hän voisi saada hallintaansa tunteen, joka on vallannut hänen ruumiinsa lisäksi järjen. (65)

Kairoksessa matkustetaan usein. Katharina käy ystävättärensä Christinan kanssa Budapestissä. Marraskuussa Hans on viikon Wienissä. Katharinan isä asuu Lepzigissä. Isä on lukenut Hansin kirjoja.

Se sinun Hansisi, isä sanoo, on ymmärtänyt itse olevansa materiaalia, ajattelee historiallisesti, siitä voit oppia jotain. Katharina nyökkää vakavasti aivan kuin hänellä olisi nyt rakkautensa vuoksi vaikea tehtävä suoritettavanaan. (128)

Katharinan isoäiti asuu Kölnissä, jonne Katharina saa matkustusluvan. Isoäiti on säästänyt eläkkeestään rahaa lapsenlapselleen, joten Katharina voi tehdä kaupungissa edullisia vaateostoksia. Kölnissä Katharina näkee ensimmäistä kertaa elämässään kerjäläisiä.

Metroon johtavien portaiden vieressä istuu vanha ukko, jolla on parransänki, kahden metrin päässä tyttö, ei paljoakaan Katharinaa vanhempi, joka on laiha, näyttää sairaalta, hänen vieressään istuu kaksi nuorta, huonosti pukeutunutta miekkosta. Kaikki istuvat maassa ilman alustaa. Ukko on asettanut eteensä kyltin, johon on kirjoitettu koukeroisin kirjaimin: MINULLA ON NÄLKÄ. Toinen nuorista miehistä on nukahtanut, toinen odottaa tytön kanssa edessään lautanen, jolla on pikkurahaa. Tietysti Katharina tietää, että lännessä on kerjäläisiä, mutta on aivan toisenlaista, kun sen näkee omin silmin. Totuus on aina konkreettinen, eikö Lenin sanonut niin? (100‒101)

Kaikkein mielenkiintoisinta on lukea Hansin ja Katharinen yhteisestä matkasta Moskovaan. Heillä on viikon mittainen loma, jonka aikana Hans näyttää Katharinelle kaikki mielipaikkansa kaupungissa. Katharina on opiskellut venäjää koulussa kahdeksan vuotta, joten hän tietää jo etukäteen paljon maasta ja sen pääkaupungista. Moskovan metron asemat ovat ainutlaatuisia.

Metron, Hans sanoo, ihmiset rakensivat itse ja samalla itselleen, rakensivat omaa itsetuntoaan ja siinä samalla sitten myös metron. Se oli aivan toisenlaista ajattelua, Hans sanoo, ei palkkatyötä eliitille vaan rakentajien huolenpitoa itsestään. Kauniin ja arvokkaan on oltava hyödyksi ja kuuluttava kaikille, jotka ovat sen luoneet. Moskovalaiset uhrasivat vapaa-aikansa rakennustyömaalla. Heistä oli hauskaa rakentaa itselleen, ja sen kyllä näkee. Kyllä, sen todellakin näkee, Katharina sanoo. Pimeää ja valoa, pimeää ja valoa, pimeää ja valoa. Joillakin asemilla he nousevat metrosta katsellakseen asemaa rauhassa. Yksi asemista, jonka he ohittavat nousematta ulos, on nimeltään Lubjanka. (279)

Moskovassa Hans ja Katharina asuvat hotelli Belgradissa ja syövät ylellisesti.

Illalla Hans vie Katharinan syömään hotelli Ukrainaan, missä he naureskelevat viereisen pöydän venäläisille, jotka nousevat ylös kesken ruokailun ja menevät ulos, pitävät kolmen vartin mittaisen tauon käydäkseen kävelylle, jättävät veitset ja haarukat nojalleen lautasille, tarjoilijat tietävät eivätkä korjaa pöytää, ja sitten he palaavat ja jatkavat syömistä aivan kuin heillä olisi kaikki maailman aika. (282)

Moskovassa Hans vertaa venäläisiä ja amerikkalaisia toisiinsa. Hansin ei ehkä pitäisi tehdä näin pitkälle vietyjä yleistyksiä kansoista.

Ovatko venäläiset suuruudenhulluja? Kirkkaassa auringonvalossa Hans varjostaa kämmenellä silmiään, kohottaa katseensa ylös kohti Muhinan suunnittelemaa muistomerkkiä ja paljastaa sankareiden jälleennäkemisen riemusta hampaansa: työläinen kurottaa ilmaan vasaran ja maalaisnainen sirpin, ja yhdessä he astuvat eteenpäin, vaikuttavat suorastaan liukuvain kuin taitoluistelijapari. Myös Katharina katsoo ylös ja sanoo: Uskomatonta. Hän on nähnyt nämä hahmot jokaisen Mosfilmin elokuvan alkuteksteissä, nähnyt lukemattomia kertoja, miten kamera kiertää symmetristen hahmojen ympäri ja ne sulautuvat yhdeksi kärjeksi. Ainoastaan amerikkalaiset ovat yhtä suuruudenhulluja, Hans sanoo, amerikkalaiset ja venäläiset voisi periaatteessa vaikka sekoittaa toisiinsa. Myös heidän mieltymyksensä kitsiin on yhteneväinen. (276)

Sitten Katharina saa harjoittelupaikan Frankfurt an der Oderin teatterista. Hän opiskelee lavastusta ja pukusuunnittelua. Matka Frankfurt an der Oderista Berliiniin kestää tunnin.

Niin kuin minä saatoin sinut takaisin raitiovaunulle sen jälkeen kun olit saattanut minut kotiin? Kuten sinä ole sanonut: Kaikki voisi jatkaa ikuisesti kulkuaan edestakaisin. (191)

Lomalla pitää olla pitkäveteistä ja rentouttavaa. Niinpä Hans matkustaa perheensä kanssa kesällä Itämeren rannalle, vaikka hän itse ei osaa uida.

Itämeri, pieni sisämeri, tekee samaa mitä suuretkin meret, kaiken vain pienemmässä mittakaavassa. Pienemmät aallot, heikommat virtaukset, tuskin tunnistettava vuorovesi. Ainoastaan aurinko näyttää laskiessaan yhtä punaiselta kuin muilla maailman länteen avautuvilla rannoilla. (284)

Hans istuu hiekalla ja kiihtymys, onni, suru, pelko, kateus, epäilys, uteliaisuus, halu, viha sekä kaipaus kohisevat hänen sielussaan puolentoista tunnin ajan kun hän suuntaa katseensa siihen osaan Hansin elämästä, johon hänellä ei ole pääsyä. Sitten vaimo ja poika lähtevät uimaan ja Katharina nousee viimein ylös, kantaa tunteidensa kokoelmaa hitaasti, todella hitaasti, jottei pudottaisi niistä yhtäkään, ja menee Hansin luo. Olisiko teillä tarjota minulle savuke, hän kysyy, ja silloin Hans nostaa katseensa kirjasta Katharinaan. (118‒119)

Ystävät ja vanhemmat varoittelevat ja ovat huolissaan Katharinasta, mutta se ei vaikuta hänen käyttäytymiseensä. Tyttö ei pidä varaansa. Hänen täytyy olla Hansin kanssa. He ovat yhtä.

Mutta, Katharina sanoo, minun kohdallani on toisin päin. Minä olen se, joka on saattanut hänet epätoivoon. Ei niitä voi mitenkään verrata, äiti sanoo. Sitä paitsi sinun Hansisi on teistä vanhempi, hänellä on enemmän elämänkokemusta. Ei ole yhtään hyvä, ettei hän anna sinulle anteeksi. Eikö äiti muka ymmärrä, että suurin lahja jonka Hans voi Katharinalle antaa, ei ole anteeksianto, vaan raunioiden perusteellinen tutkiminen? Ainoastaan siten voi versona jotain uutta, ja Katharina toivoo, että tuo uusi onkin sitten ainaisesti pysyvää. (251)

Pidän siitä, että romaaneissa pohdiskellaan. Kairoksessa analysoidaan esimerkiksi kauneutta, kirjoittamista ja aikaa.

Kauneus Troijan hevosena? Pelkkänä valepukuna? Se olisi liian vähän. Ja ylipäätään väärin. Sisältö ei ole ollenkaan niin tärkeää. Taide prosessi eikä tuote. Kauneus on kasvanut yhteen totuuden kanssa. Se, mitä ensisilmäyksellä näkee, ja se, mitä sen alla on, ovat yhtä. Ja esimerkiksi kauneus joka asustaa kauhussa. Ja ristiriita joka kuuluu kauneuteen. Ja etsiminen joka antaa kauneudelle syvyyttä. Nautinto jota voi kaivaa pinnan alta. Kysymisen nautinto. Siis yhteys taiteilijan ja työläisyleisön välillä on pikemminkin luotu yhteisestä työnkokemuksesta. Työvuoron jälkeen? Sana liittyy toiseen. (266‒267)

Paperilla on outo ominaisuus: se muuttuu dokumentiksi. Outo ominaisuus: se tuottaa kuvitelmaa. Erottaa yhden todellisuuden toisesta. (289)

Hänen mieleensä palaavat taas valtion kustantamo, Frankfurt, perusopinnot, lehmän kallo. Yksi alkaa, toinen loppuu ‒ tai saatetaan päätökseen. Siinä välissä aika kietoo elämän sisäänsä, palmikoi sen ja kasvaa kiinni, mutta aika ei ole koskaan yhtä ja samantekevää, vaan aina jännittynyttä, jännitettynä kahden pisteen väliin, alun, jota ei havaitse koska elämä on niin kiireistä, sekä loppupisteen, joka lymyää tulevaisuudessa, siis pimeässä. (329)

Erpenbeckin romaanissa Saksan historia on koko ajan läsnä. Hans on kasvanut Hitlerin natsi-Saksassa. Katharinalle taas sosialismi on ollut todellisuutta koko hänen elämänsä ajan.

Katharina tuntee elokuvapätkät Bergen-Belsenin keskitysleirin vapauttamisesta. Hän on käynyt isänsä kanssa Buchenwaldissa ja koululuokan kanssa Oranienburgissa. Hän ei muista elämästään aikaa, jolloin hän ei olisi tiennyt, että Saksassa kuolema ei ollut kaiken loppu vaan kaiken alku. Hän tietää, että täällä luiden päälle ja poltettujen tuhkien päälle on ripoteltu vain ohut kerros multaa, saksalainen ei voi enää koskaan astua muulla tavoin kuin kallojen, silmien, suiden, luurankojen yli, jokainen eteenpäin otettu askel uppoaa syvälle, kaikki tiet on mitattava sen mukaisesti, haluttiinpa tai ei. Aution, talvinen peltoaukio, jonka yli tuuli suhisee, siellä missä aikoinaan oli parakkeja. (122)

Sitten muuri murtuu ja kaksi valtiota yhdistyy. Kesällä 1990 perustetaan valuuttaunioni. Hansin ja Ingridin vuokra nousee sadastakolmestakymmenestä markasta yhdeksäänsataan markkaan. Hans esittelee tuntemaansa Länsi-Berliiniä Katharinalle. Coca-Colaa saa kioskeista ja kaupoista. Katharina pääsee matkustamaan Venetsiaan. Joulukuun alussa 1991Hans irtisanotaan työstään, kuten kolmetoistatuhatta muutakin lakkautetun valtion radion ja television työntekijää.

Kairos on romaani kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Teos kuvaa suhteen koko kaaren: miten se vähitellen muuttuu alun tunnustelevasta ihastumisesta aina lopun tuskalliseen eroon. Teoksen tapahtumat lomittuvat yhden yhteiskunnan hajoamisen ja katoamisen kanssa.

Kairos on onnistunut teos. Sen henkilöt ja tapahtumat on kuvattu aidosti ja syvästi. Kairos kestää monta lukukertaa. Minua romaanissa viehättää eniten kuvaus elämästä DDR:ssä.

 

Jenny Erpenbeck: Kairos Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2025. 407 s. 

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.