RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Kaksi lasta asuttaa tyhjää taloa, he yrittävät selvitä päivä kerrallaan. Äiti on siirretty muualle palvelukeskukseen. Lasten oli paettava kotitalosta, koska siellä oli jo punainen raita kadussa valvonnan merkinä. Äidin miesystävä järjesti lapsille asunnon, jätti heidät yksin ja lupasi palata. Kadun reunoihin ilmestyi koko ajan lisää punaista raitaa. Sellaisella raidalla merkitty paikat, joissa asuville oli annettu nimi ”tilapäiset”:

”Ehkä ihmiset, jotka oli merkattu punaisella maalilla, päästettiin vain tällaisiin taloihin, niin kuin tämä, jossa ei ollut sisällä mitään, jotta emme unohtaisi: että me olemme yhtä kuin sana tilapäinen.” (51) 

Gliff –romaanin alussa dystopian merkkejä esiintyy vain muutama. Ali Smith välttää huolella dystopia -peleistä tuttua valmiin ”maailman rakentamista”. Tässä ei kuvata totalitaarista kaupunkia ja sinne seikkailemaan asetettuja henkilöitä. Gliffin maailma on alussa sisarusten leikkien näköinen. Tunnusmerkkejä annetaan vähän: tavallisia mikrofoneja ja kameroita, punainen raita kadussa, mutta lapset eivät piittaa niistä.

Sisarukset ovat poikkeuksellisen verbaalisia lapsia. Heillä on rikas kieli ja valmiudet vapaaseen elämään; vaikka he eivät vielä tajua sitä. Äiti on opettanut heidät käyttämään enemmän kieltä ja älyään kuin kännykkää. Uudesta asunnosta löytyvää vierasta perhekuvaakin he tarkastelevat, josko se olisi tehty tekoälyllä, eikä kuvan onnellista perhettä olisikaan. He epäilevät huvikseen kaikkea.

Briar, sisaruksista vanhempi ja sukupuoleton, saa ystäväkseen aktivistin. Oona, viittaa sanaan yksi, hän on jo iäkäs yksin iikkuva ihminen. Oona opettaa Griarille kuinka liikkua huomaamatta kameroiden ja mikrofonien ohi. Hän auttaa sisaruksia muutenkin häivyttämään digitaaliset jälkensä.

Rose puolestaan löytää läheltä hevoshaan, josta tulee maailman ihanin paikka. Rose osaa luoda kontaktin hevosiin. Hän tutustuu hevosten omistajan poikaan, Coliniin, joka aluksi vakoilee sisaruksia. Hän on jo pitkälle manipuloitu lapsi. Mutta, vaistomaisesti Rose muuttaa pojan nimen heti Coloniksi, koska se on hauskempi. Näin kaikki mistä Rose pitää, hämää kontrollia. Hevosaitauksen luona viihtyvästä lapsiporukasta ei kerry kummemmin digitaalista tietoa.

Colonilla on ranteessaan edukaattori: hänen kouluttajansa ja vakoilulaitteensa. Suomentaja Kristiina Drews jättää osuvasti kääntämättä tuon koulutusta tarkoittavan sanan, näin syntyy viittaus tunnettuun Pink Floyd – yhtyeen biisiin We Don’t Need No Education. Ja manipuloinnistahan tässä onkin kyse:

”Colon näytti järkyttyneeltä.
Ei edukaattoreita ! Kuinka te sitten saatte opetusta ?
Me saadaan opetusta mieluummin joltain isommalta, kuin ranteeseen pujotetulta lätyltä, sanoin.
Miten muka, Colon kysyi.
Viittilöin ympärilleni kaksin käsin.
En tajua, hän sanoi.
Katso vaikka, sanoin. Olemalla läsnä. Itse henkilökohtaisesti.” (99)


Sisaruksista ei ole jälkiä verkossa, koska heillä ei ole edukaattoreita. Äiti opetti heidät hakeutumaan itse tiedon lähteille, hakemaan kriittisesti tietoa verkosta. Samalla lukija saa tietää asioita, joista lapsilla ei ollut vielä käsitystä. Tosin he ottivat kaikesta hanakasti selvää, niin että vain hevoshaka jäi lasten leikkien alueeksi.

Tietoa enemmän sisaruksia kiinnosti sanaleikit, sanakirjat, monimielisyys. Ali Smithin kerronta on rikkaimmillaan jaksoissa, joissa sisarukset juttelevat keskenään ja nauttivat sanojen vaihtuvista merkityksistä.

Mitä enemmän sanoilla oli merkityksiä, sitä mukavampaa. Kun dystopia tukeutui diktatoriseen käskykieleen, sisarukset haistoivat kielen vivahteissa vapauden. Äiti oli opettanut heille, että ”anomaalinen on uusi digitaalinen”. Sanakirjojen käyttäminen oli hauskaa, koska yksikään sana ei ole yksiselitteinen, se tarjosi aina mahdollisuuksia ja tilaa leikille.

Myös Kristiina Drewsin käännöstyö on tässä herkullisimmillaan. Hän on ollut ilmeisen tarkka ja leikkisä muunnellessaan englanninkielisiä sanaleikkejä suomeksi. Lukijan kannalta se on aivan korvaamatonta: usein juuri nuo sanaleikit ovat avaimia romaanin salaisuuksiin.

Osuva suomenkielinen sanaleikki on esimerkiksi pikkusisko Rosen puhe ”teräshevosista”. Hän oli kuullut sanan väärin eikä tiennyt mitä merkitsee ”teurashevonen”. Sanan järkyttävä merkitys oli entistäkin suurempi, kun se paljastui vähitellen.

Sisarukset rakastavat sanoja, kuvittelevat. Romaanin nimi Gliff viittaa hevoseen, joka sai pikkusiskolta nimen Gliff. Se on skotlantilainen sana, josta löytyi sanakirjasta yli sivun verran merkityksiä – sellaisia kuin vilkaisu, jälki, aavistus… Kaikki ne ovat vihjeitä, jotka tuovat mieleen digitaalista seurantaa pakenevan hevosen. Samalla se vihjaa päinvastaiseen: siihen miten sietämätöntä on vangitun hevosen paniikki.

Romaanin keskikohdassa esitellään tällainen hevosmaalaus. Se on teoksen kannessa – aivan kuin kuvassa olisi vangittuna jokin vilkaisu, jälki ja aavistus – se nostaa koko dystopian aivan toiselle tasolle.

Tuossa irrallisessa episodissa esiityy estetiikkaan liittyvä ”ylevä” , ja sen uusi tuleminen avantgardessa. Ylevä valaisee käsittämättömän, kammottavan ja kauniin yhdistelmää taiteessa.  Ali Smith siis heittää kehiin ”ylevän” – ja sen käsittämätön lienee koko romaanin arvoitus. Samalla se on sukua rallatukselle (mainiosti käännettynä), jonka äiti oli opettanut sisaruksille:

”Pulmaa ei voi ratkaista, mutta pähkinän voi hotkaista.”

Maalaus esittää säikähtänyttä hevosta: eläin on aivan pois tolaltaan, koska sen edessä on leijona. Mutta leijona tuijottaakin hevosen ohi suoraan katsojaa, kuin varsinaista uhria.

Eräs sisarusten ystävistä kertoo tarinan maalauksen esikuvana olevasta Rooman aikaisesta patsaasta, jossa on sama aihe: hevonen kammoksuu leijonaa. Roomassa tuo veistos kehotti kansalaisia hyväksymään välttämätön – eli Rooman imperiumin valta. Gladiaattorit tuotiin patsaan äärelle kohtaamaan tämä tieto, ennen kuin he joutuivat taisteluun ja leijonan raatelemaksi.

Maalauksen hevosella on säikähtänyt kammo silmissään. Sisaruksille kerrotaan, miten tuo hevosen kammo saatiin aikaan; miten taiteilija sai mallina olevan hevosen tuollaisen kauhun valtaan.

Hevonen sidottiin suitsistaan tiukasti kiinni seinään. Sitten palvelija komennettiin lakaisemaan pihaa, hevosta kiertäen. Tällä tavalla hevosta lähestyttiin. Ja lopulta, kun harja hipoi kavioita, hevonen oli jo tolaltaan.

Roomalainen tarina rinnastuu kohtaukseen, jossa punaista rajaa tekevä merkkausrobotti kiertää Gliff -hevosta ja töhrii tämän kaviot punamaalilla. Mutta lapset rauhoittavat hevosta niin, että se ei joudukaan paniikkiin, vaan uskaltaa astua ulos maalatusta kehästä.

Maalattu kehä oli vain merkki. Ja jos niitä osaa lukea, ne ovat myös voitettavissa. Sisaruksilla oli onni opetella näitä kielten salaisuuksia. Näin he olivat saaneet äidiltään selviytymisen avaimet. Tämä teema huipentuu jaksoon, jossa sisarukset ovat löytäneet digtaalisesta tarkkailusta vapaan reitin, aamuisin he ratsastavat pois Gliffin selässä aina sen aikaa kun reitti on vapaana.

Romaanin toisessa vaiheessa kerrontaan tulee traagista sävyä. Tapahtumista on kulunut useita vuosia ja Briarilla on arvostettu työ pakkaamossa. Pikkusisko oli kadonnut erääna aamuna, Mutta Briar tuskin muistaa sitä, koska hän on käynyt läpi uudelleenkoulutuksen, aivopesun, nöyryytykset ja raiskaukset. Hän on unohtanut kaiken, kunnes pakkaamoon tulee uusi vanki, joka saattaa tietää jotain Rose -siskosta.

Kun Briarin muisti palautuu pätkittäin, kuva sisarusten yhteisestä ajasta ja selviytymistaistelusta tarkentuu lukijalle,

Briar käy läpi omaa menneisyyttään. Oliko heidän äitinsä kuitenkaan sankari, hän oli toden julistaja ”whistleblower” joka sai jostain syystä pitää työpaikkansa. Mutta hänen lapsensa joutuivat ”tilapäisten” joukoon, vaille paikkaa vallitsevassa järjestelmässä. Briar ymmärtää, että nyt kun hän on saanut hyvän työpaikan, yhteiskunta onkin jo aivan sietämätön.

Tässä tilanteessa Briar ḿuistelee lapsuuden uteliaita ja rohkeita oppimistrategioita. Monien merkitysten avautumisia tiloissa, jotka aluksi näyttävät umpikujilta. Jossain vaiheessa Briar häippäsee työpaikastaan.

Ali Smith jatkaa Gliff -romaanissaan huimaa projektiaan, jonka hän aloitti Brexit -kriittisellä vuodenaikakvartetillaan. Niissä tuotiin esiin syvempää kriisiä, kuin mitä Brexitiin yleensä liitettiin. Samoin Gliffissä, dystopia on vain lähtökohta. Vaikka romaanin voi lukea juonikeskeisesti, silloin sen omituisuudet ja tasot jäävät huomiotta. Smithin tulevassa romaanissa esiintyy myös sisarukset Griar ja Rose, ja tarinan sanotaan kehittyvän jostain Griffin episodista – ja sen nimi on Glyph.

 

Ali Smith: Gliff, suom. Kristiina Drews, Kosmos 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.