RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Hienossa Septologiassa John Fossen tyyli puhuu ja ilmaisee. Ilman sitä, tapahtumien tasolla, Toinen nimi olisi vain tavallinen romaani vanhasta miehestä joka elää arkea ja muistaa mennyttä. Mutta miksi Fosse ei lopeta romaania eikä katkaise lausetta pisteellä ? Teksti on pisteettömänäkin sujuvaa. Se vain on katkeamatonta, yksinkertaisen selkeää ja helppolukuista, hyvin rytmittyvää, ja se etenee ilmavasti hengityksen tahtiin.
Mistä tämä tyyli kertoo ? Se ei ole tajunnanvirtaa, pikemminkin se on hyvin hahmottuvien ajatusten virtaa. Aivan kuin ajattelusta olisi tullut katkeamatonta kerrontaa, erottamaton osa elämää ja hengitystä. Joku voisi pitää kerrontaa Fossen katkeamattomana rukouksena. Joku voi tunnistaa kerronnassa depressiivisen mielen raskautta ja jonkinlaisen valon hakemista – ehkä iloa siitä yksinkertaisesta asiasta, että voi elää ja olla tietoinen.
Tarinan ainekset ovat yksinkertaiset: vanha raitistunut taiteilija havahtuu siihen, että hän ei käynytkään kaupunkimatkallaan katsomassa sairasta, alkoholismiin vaipunutta kolleegaansa.
Pian alkaa tapahtua jotain outoa, tai fiktiossa tavallista, samalla kun kertoja on mökissään, hän alkaa kertoa mitä kollegansa samaan aikaan kokee:
”… ja minä näen Aslen makaavan sohvalla, koko hänen vartalonsa vapisee ja Asle ajattelee, eikö tämä vapina voisi loppua? ja hän ajattelee että eilen hän nukahti sohvalle, koska ei jaksanut riisuutua ja mennä vuoteeseen ” (14)
Kollega on pahassa jamassa, käsi vapisee niin että viinaryypyn ottaminen ei tahdo onnistua, ei myöskään tupakan sytyttäminen. Tässä hädässä kollegan mieli kuitenkin kevenee hänen vaipuessa uneen:
”… hän vaipuu jonkinlaiseen uneen joka ei ole unta vaan eräänlaista ruumiin liikettä jossa hän on vapinastaan huolimatta liikkumaton, ja vaikka hän vapiseekin koko ajan on kaikki raskasta ja siinä jossain, siinä suuressa raskaudessa, on se uskomaton kevyt valo” (18)
Kertojaminä pystyy kokemaan toista elämää:ehkä oman vastaavan juomis -taustansa perusteella, tai ehkä siksi että kyseessä on kaksoisolento. Heillä on sama nimi. Kertoja on Asle ja kollega on myös Asle, molemmat ovat taiteilijoita. Kertoja on tervehtynyt, toisen terveys on romahtamassa, kertoja kokee syyllisyyttä: miksi hän ei käynyt tervehtimässä kaveria, vaikka sitä varten hän lähti kaupunkiin.
Toinen nimi tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia tulkita kahden Aslen asetelmaa: toisaalta kaveria-ei-saa-jättää, toisaalta kertoja saattaa vain toistaa omia muistikuvia alkoholismista: toisaalta hahmo vaikuttaa hänen kaksoisolennoltaan, toisaalta vain kollegalta.
”…ja minä ajattelen ettei minun olisi pitänyt ajaa ohi siitä kerrostalosta jossa Aslen asunto on siellä Skutevikassa, häntä ei olisi pitänyt jättää yksin, niin raskasmielinen kuin hän nykyään on, niin oman kivensä taakan alla, vapisevan kiven alla, kiven joka painaa hänet maahan” (28)
Monitulkintaisuus kiehtoo, kunnes kaikki nämä mahdollisuudet kiteytyvät siihen, että kertoja aavistaa realiteetrit: millaisessa hädässä kaveri on.
Kertoja aavistaa, miten kollega on juonut kotona viinansa ja lähtee humalassa kohti baaria. Hän näkee kuinka kollega kaatuu lumeen ja jää siihen. Toisaalta tällainen tapahtumaketju on vääjäämättömän johdonmukainen, tai ainakin todennäköinen. Kertojan on pakko ajaa illalla huonossa säässä kollegan asunnolle, ja sitten etsimään tätä baareista.
Hädissään – tai nimenomaan hätänsä ohjaamana – kertoja kävelee suorinta tietä lumessa makaavan möykyn luo. Se on hänen kaverinsa juuri sellaisessa tilassa, kuin hän ennakoi Tämä kaikki kerrotaan kuitenkin niin, että lukijan on syytä luopua kaksoisolento -tulkinnastaan: kollega on reaalinen, hän ei ole peilikuva vaan todellinen, eri ihminen, jota on autettava. Ja silti, tuo pystyyn nostettu humalainen laahustaa kohti baaria ja kaatuu vielä kahdesti, kuten Kristus ristintiellä.
Tarinan molemmat Aslet ovat vanhoja miehiä, joiden harmaa tukka on poninhännällä kuten Fossella itsellään.
Tarina rinnastuu Fossen omaan alkoholismiin, ja kuten hän on sanonut: vain uskoon tulo esti häntä juomasta itseään hengiltä. Lukija saattaa näin rinnastaa taiteilijahahmon Fosseen itseensä. Kertoja asuu mökissä, jota takkatuli lämmittää, meren lähellä, kalastajakylässä ja kokoaa vuotuista näyttelyään.
Toisaalta kirjailija John Fosse on Nobelisti vuodelta 2023 ja kuuluu Euroopan arvostetumipiin näytelmäkirjailijoihin. Hänen näytelmiään esitetään niin paljon, että hän ei voi istua viikkokausia takkatulen ääressä; ainakin virtuaalisesti hän matkustaa paljon. Ja vaikka hänen alter egonsa elää vaatimatonta rukouselämää mökissä, niin katolilaiselle Fosselle on vuonna 2011 myönnetty pysyvä asuinpaikka Oslon kuninkaallisen palatsin alueelta.
Fosse kirjoittaa nynorskia, kieltä jota puhuu pääkielenään vain alle 15% norjalaisista. Tätä on arveltu syyksi miksei Fossen kaunokirjallisuutta ole suomennettu aiemmin. Katriina Huttunen ei ole hakenut käännökseen murteen sanaakaan, ja valinta tuntuu toimivan hyvin. Toinen nimi on Fossen Septologian kaksi ensimmäistä osaa, ja jatkoa on siis luvassa.
Romaanin minäkertoja on taiteilijana omistautunut tummille sävyille, hän toistaa synkkyyttä ja hakee näkymätöntä valoa tuosta synkkyydestä. Teoksen maailma on samanlainen: siitä puuttuu unelmat ja vallalla on vaatimaton, toistuvien puuhien arki, ja siihen sekoittuu menneen elämän muistot. Fossen luoma kerronnallinen tila on toisteinen, mutta siinä on outoja nyt -hetkiä, ajan päällekkäisyyttä kuin ikuisuutta ja näin syntyvää iloa.
Ehkä kauneimmillaan tuo toisto ilmenee, kun kertoja palatessaan kaupungista pysäyttää auton levikkeelle ja jää katselemaan leikkipuistoon. Hän näkee keinujen luona olevan nuoren parin: nainen istuu keinussa miehen antaessa vauhtia.
Myöhemmin samana iltana palatessaan lumisateessa kaupunkiin Aslea auttamaan, hän haluaa levähtää, ja pysähtyy samalle levikkeelle. Samat kaksi ihmistä ovat leikkikentän luona, molempien hiukset ovat poikkeuksellisen lumiset:
”… ja siellä, siellä leikkikentälle vievällä lumen peittävällä polulla, minä näen pariskunnan kävelemässä käsi kädessä, ja siinä ovat ne samat kaksi jotka minä näin aiemmin päivällä ja totta vieköön, minä en ole sittenkään kuvitellut, sillä minä näen nuoren miehen jonka ruskeat puolipitkät hiukset ovat melkein lumen peitossa, ja hänen vierellään kävelee nuori nainen jolla on pitkät paksut tummat hiukset, ja hänenkin hiuksensa ovat melkein kokonaan lumen peitossa ja minä kuulen hänen sanovan että ensilumi on ihanaa
Niin on, nuori mies sanoo ” (169-170)
Näin päähenkilölle muodostuu paikka, jossa hän näkee usein saman nuoren parin. Nuo kohtaukset ovat samalla kertaa todellisia että muistoa, he ovat vieraita ihmisiä joissa on jotain tuttua. Samalla päähenkilö on hyvin liikuttunut katsellessaan heitä. Kertojen mielen valtaa suru, kun hän muistaa kuinka aika on kulunut. Vaimo on kuollut, ja hän on vanha ja yksin.
Vaimon nimi on Ales, ja näin kaksoisolento -teemaan tulee lisää kerroksia. Romaanin keskeiset henkilönimet vaikuttavat saman nimen eri versioilta. Niinpä Toinen nimi romaanin nimenä tuntuu korostavan tätä. Henkilöinä ovat siis Asle -kaimat (kollegat) ja Alse -vaimo (parempi puolisko). Tämän lisäksi on naapuri Åsleik (avulias lähimmäinen).
Åsleik on myös yksin elävä ukko kuten kertoja. Hän tuo kokonaisuuteen arkisuutta – tuonpuoleisuusjutut eivät häntä kiinnosta, ei uskonto eikä maalaustaide. Hän on ”lähimmäinen” joka tuo kalaa ja palvattua liha Aslelle, auraa lumet traktorillaan, tuo polttopuut. Ja aivan kuin huomaamatta Asle tuo hänelle pussillisen ostoksia tai sujauttaa setelin. Vanhukset auttavat toisiaan.
Åsleik käy usein Aslen luona juttelemassa; heidän keskustelunsa tuo romaaniin dialogi-jaksoja. Keskustelun aiheet ovat aina samoja, ne muistuttavat Becketin keskustevia ukkoja.
”Etkö sinä kyllästy maalaamiseesi, hän sanoo
Kalastathan sinäkin joka päivä, etkö sinä kyllästy kalastamiseesi? Minä sanon
Miten tyhmänä sinä oikein minua pidät, Åsleik sanoo ja me katsomme toisiamme
Tyhmä sinä et ainakaan ole, minä sanon
En ollenkaan hän sanoo
Ei tarvitse olla tyhmä vaikka käyttääkin kaiken aikansa kalastamiseen, minä sanon
Sehän on melkein toisinpäin, hän sanoo
Ennemminkin ihmisestä voi tulla tyhmä, jos hän maalaa liikaa, hän sanoo ” (137-8)
Se, että Åsleik on kalastaja, on tietysti raamatullinen viittaus, silti hän tuo romaaniin jotain muuta kuin uskontoa, siis arkista todellisuudentajua.
” … ja kun Åsleik laskee katseensa näyttää siltä että samalla hän tavallaan nostaa katseensa, hän ikään kuin näkee kaiken, hän ikään kuin näkee jonkin suuren asiayhteyden olematta siitä itse tietoinen” (139)
Kertojan ajatusvirrassa nämä asiat toistuvat ja samalla kuva tarkentuu. Tällainen kerronta on päinvastaista kuin informoiva asiakieli, jossa asia sanotaan vain kerran. Mikä siis oikeuttaa samojen asioiden toiston, olemmahan tottuneet siihen että kirjoittajan pitäisi editoida toisto pois ? Miksi Nobel -tasoinen kirjailija toistaa asioita, hän varmaankin osaisi kertoa saman asian eri tavoin, uudesta kulmasta.
Nyt totuus hahmottuu toiston avulla. Romaanin perusjutut tulevat esiin jo alkupuolella. Kerros kerrokselta kuva vahvistuu, ja kokemus syvenee. Toki kokonaisuuteen tulee uusia vaiheita, mutta vähitellen lukijalle hahmottuu, kuinka ja miksi päähenkilö on niin syvästi levoton.
Fossen ensimmäinen romaanisuomennos julkaisiin viime vuonna, siinä käytetään pistettä aivan kieliopin mukaan. Aamu ja ilta -pienoisromaanissa on samoja elementtejä kuin Toisessa nimessä: kalastajakylässä mökissään yksin asuva vanha mies, joka haluaa tavata kalastajaystäväänsä, mutta aavistaa että tämä saattaakin olla kuollut. Ja niin hän taitaa olla itsekin. Näynomaiset hetket ja todellisuudentaju lomittuvat hienosti. Pienoisromaani toimii hyvin porttina pistämättömästi kirjoitettuun Toiseen nimeen.
John Fosse: Toinen nimi (Septologia I-II), suom. Katriina Huttunen, WSOY 2025
Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta
Vastaa