EVA SUNDGREN

Toby Lloyd on brittiläinen esseisti ja novellisti, ja Kiihko on hänen esikoisromaaninsa. Kysymyksessä on yhtä aikaa perhedraama, kehityskertomus ja yliopistoromaani, johon kietoutuu muinaisia myyttejä ja psykologisen trillerin elementtejä. Romaanilla ei ole yhtä päähenkilöä, vaan päähenkilönä on oikeastaan koko Rosenthalin perhe: aviopari Hannah ja Eric, heidän lapsensa Tovyah, Gideon ja Elsie sekä Ericin isä Yosef, joka on selviytynyt Varsovan juutalaisgetosta ja Treblinkan keskitysleiristä. Romaani on jaettu kolmeen osaan, joiden keskiössä ovat vuoron perään eri henkilöt. Siinä on myös useita aikatasoja, kerrontatekniikoita ja sisäisiä kertomuksia. Laura Liimataisen loistelias suomennos tekee oikeutta tälle tulevalle klassikolle.

Yosef elää elämänsä viimeisen vuosikymmenen Rosenthalien talon ullakolla ja kutsuu luokseen lapsenlapsensa yksitellen ennen kuolemaansa. Tämä tapahtuu vuonna 1999 ja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Isoisä puhuu lasten mielestä hieman oudosti. Hän sanoo myös haluavansa polttohautauksen – vastoin juutalaisia tapoja.

Hautajaisten jälkeen Elsie sormeilee jatkuvasti kiveä, jonka sai hautajaisissa äidiltään laitettavaksi Yosefin haudalle mutta jonka hän laittoikin taskuunsa. Tämä viittaa Elsien omapäisyyteen, arvoituksellisuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Elsien opettaja kutsuu hänen vanhempansa koululle, sillä tytön kirjoitelmat ovat täynnä väkivaltaa. Hannah vain nauraa, sillä hän huomaa, että tytär on saanut innoituksensa Vanhasta testamentista. Näemme, miten kahden akateemisen ihmisen maailmat törmäävät, kuten jälkimodernissa suurkaupungissa helposti käy. Näemme myös, miten vaikeaa vanhempien ja koulun välinen kommunikaatio saattaa olla sekä miten vaikeaa eri ikäisten ja taustaisten ihmisten joskus on ymmärtää toisiaan.

Elsie kärhämöi koulussa, ja hänet passitetaan terapiaan. Kun käytöshäiriöt vain pahenevat, hänen isänsä huutaa ja kiroilee lapselleen ensimmäistä kertaa elämässään. Elsie hypistelee taas kiveä, mutta isä ottaa sen häneltä väkisin pois ja heittää ulos kylpyhuoneen ikkunasta. Tytär parantaakin tapansa joksikin aikaa mutta katoaa. Nämä tapahtumat kertoo kaikkitietävä ulkopuolinen kertoja. Tarkkaavainen lukija panee merkille, että kertoja ei liene aina luotettava.

Luvussa 3 kirjaan ilmestyy minäkertoja, joka kertoo tavanneensa Tovyah Rosenthalin syksyllä 2008 yliopiston ensimmäisenä päivänä:

”Vaikka olimme saaneet viereiset huoneet, kului kokonaisen lukukausi ennen kuin tutustuimme, ja sittenkin ystävyytemme oli karikkoinen. Hänen nimeään heiteltiin ilmoille fuksiviikolla hänen äitinsä vuoksi, ja toisinaan kuuli sanottavan ettei hän ollut normaali. Muut historianopiskelijat eivät tulleet hänen kanssaan toimeen; seminaareissa ja opintopiireissä hän oli sekä viiltävän älykäs että täysi kusipää.” (s. 34)

Tovyahin äiti Hannah Rosenthal on poleeminen kirjoittaja, jonka mielipiteet herättävät kampuksella ihmetystä ja juoruilua. Katen opiskelukaverit arvelevat, että Hannah ja koko hänen perheensä ovat sekopäitä ja että siksi Elsiekin varmaan katosi. Miksi Tovyah tekee juutalaisuudestaan niin suuren numeron, ihmettelee yksi.

Kate on itsekin juutalainen, vaikkei sitä lapsena tiennyt. Hän menee Ben-šolem-yhdistykseen kuuntelemaan ihailemansa kirjailijan luentoa. Vanhan miehen luento on vangitseva, mutta Kate tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Tovyah on myös paikalla, ja he menevät yhdessä pubiin keskustelemaan. Tovyah ei ole miellyttävä eikä kohtelias, mutta hänen seurassaan Kate kokee voivansa olla oma itsensä. Tovyah kertoo juutalaisten tapojen leimaamasta lapsuudestaan ja luonnehtii vanhempiaan koppaviksi ja tekopyhiksi. Itse hän julistautuu ateistiksi. Yksilön arvot ja hänen vanhempiensa sekä heidän viiteryhmiensä, kuten uskonyhteisö ja yhteiskuntaluokka, arvojen välinen ristiriita on yksi romaanin teemoista, kuten myös identiteettiin liittyvät kysymykset.

Kate näkee kirjakaupassa Hannah Rosenthalin esikoiskirjan nimeltä Gehinnon ja aika sen jälkeen. Kirja kertoo Hannahin apen elämästä painottuen tämän kokemuksiin keskitysleirillä. Kate tunnistaa kirjan kuvassa näkyvän vanhan miehen samaksi, joka oli istunut Tovyahin vieressä Ben-šolem-yhdistyksen luennolla ja kadonnut. Katen tekemä kuvahaku paljastaa, että hänen näkemänsä vanhus oli pukeutunut juutalaisiin hautausvaatteisiin. Tästä aavemaisesta kohtauksesta kerronta siirtyy kaikkitietävälle kertojalle Hannahin näkökulmasta.

Saamme tietää, miten Hannah ja Eric tapasivat toisensa avioliittojen järjestäjän ehdottamilla treffeillä. Niillä he puhuvat tietysti uskonnosta ja etenkin juutalaisuudesta ja Eric kertoo lapsuudestaan, joka oli täynnä Yosefin tarinoita. Kaikkitietävä kertoja ylittää ajan ja paikan rajat:

”Työttömyysaikanaan Hannah alkoi tehdä tutkimusta ja kirjoittaa appiukkonsa vankeuskokemuksista Treblinkassa. Kirjan nimeksi tuli Gehinnon ja aika sen jälkeen. Juuri sen kirjan Kate, vuosia myöhemmin, vei kotiin ensimmäisen yliopistolukukautensa jälkeen.” (s. 85)

Kertoja siteeraa Hannahin johdantoa ja välittää Yosefin elämäntarinan Hannahin tekemien haastattelujen kautta. Välillä ollaan Rosenthalien ullakolla, välillä Varsovan getossa. Eric ei pidä siitä, että Hannah panee hänen isänsä muistelemaan tuskallisia tapahtumia, jotka edelleen aiheuttavat surua. Yosefin mieleen muistuu öisin asioita, joiden hän olisi halunnut pysyvän unohduksissa, kuten pieni Ariel-poika, joka käveli kaasukammioon ja jonka hän nyt näkee. (Saman pojan näkee myös Elsie.) Yosef suhtautuu haastatteluihin vihamielisesti eikä halua niitä julki. Mutta kirjahanke tuo Hannahin elämään mielekkyyttä, sillä hän on työtön ja masentunut. Hannah vaikuttaa itsekeskeiseltä, opportunistiselta ja epäempaattiselta. Hän hyödyntää toisten kärsimyksiä edistääkseen omaa uraansa. Miksi hän ja hänen miehensä eivät täytä vanhan miehen viimeistä toivomusta tulla polttohaudatuksi?

Isoisän polttohautaustoivomus, johon viitataan useita kertoja ja jota perhe ei siis toteuta, on romaanissa esiintyvä motiivi, luonnollinen assosiaatio keskitysleirin polttouunista. Tuli tuhoaa kaiken, eikä jäljelle jää kuin tuhkaa. Onko jokaisella oikeus omiin muistoihinsa, vai onko hänellä velvollisuus jakaa ne muille? Yosef kaiketi tuntee häpeää omasta erityisasemastaan keskitysleirivankien joukossa ja kokee siksi ansaitsevansa sen, että hänestäkin jäisi jäljelle vain kasa tuhkaa, kuten lukuisista Treblinkan vangeista. Ja siksi hän ei halunne muistelmiaan julki.

Kate kertoo, että hänestä ja Tovyahista on tullut erottamattomat. Kate alkaa käydä liberaalin juutalaisen synagogan palveluksissa, koska häntä häiritsee oma tietämättömyytensä juutalaisesta kulttuurista. Kate on siis alkanut tunnustella omaa juutalaista identiteettiään. Tovyah valittaa, että hänet samaistetaan äitinsä mielipiteisiin, vaikka hän ei edes pidä Israelista. Hannah julkaisee tyttärestään Elsiestä kirjan, jonka nimi viittaa Vanhan testamentin Joosuan kirjaan. Hän syyttää tytärtään noidaksi, Kuolleiden kutsujaksi. Hannahin kirja herättää tyrmistystä ja on Tovyahista hyvin kiusallinen. Hannahin toimintaa paheksutaan – hän on kuin juorulehden sensaationnälkäinen toimittaja.

Kaikkitietävä kertoja kertoo Elsiestä osittain Hannahin kirjan kautta. Hannah on hyödyntänyt teoksessaan Elsien päiväkirjaa, tietysti ilman lupaa. Päiväkirjassa Elsie suunnittelee katoamistaan näpäyttääkseen vanhempiaan. Hänen paluunsa kerrotaan Hannahin näkökulmasta. Elsie kieltäytyy ruuasta ja on hyvin siivoton, siksi vanhemmat määräävät hänet kotiarestiin ja pitävät muutenkin kovaa kuria. Elsie on välillä psykiatrisessa sairaalassa, jossa häntä käydään tervehtimässä. Kertoja kertoo myös Gideonin ja Tobyahin teinivuosista, joihin liittyy konflikteja vaativien vanhempien ja koulun kanssa. Kumpikin on kohdannut juutalaisvihaa, mikä on vaikuttanut kielteisesti heidän identiteettiinsä. Gideon on homo, mutta hänen vanhempansa teeskentelevät, etteivät tiedä sitä.

Elsie vierailee Oxfordissa ja pyytää Katen Rosenthalien luokse saattamaan riitaisan perheen sopuun. Siellä hän tapaa myös ulkomailla asuvan, yllättäen paikalle saapuneen Gideonin, joka on varsin suorapuheinen, kenties naukkailunsa takia. Kate osallistuu elämänsä ensimmäiseen sapatti-illalliseen, jonka tunnelma muuttuu heti kireäksi. Elsie on hyvin omituinen, ei lainkaan sellainen kuin Oxfordissa käydessään. Tarjoilu on ylenpalttista ja herkullista, ja välillä Rosenthalit ovat melkein kuin tavallinen perhe. Heidän pöytäkeskustelunsa on nokkelaa ja piikikästä. Kate tupakoi ulkona Gideonin kanssa, joka kertoo hänelle elämästään. Yöllä tapahtuu järkyttävä loppukohtaus, josta Kate saa kuulla vasta seuraavana päivänä. Lopuksi saamme vielä tietää Katen kuulumisia ja nähdä mystisen loppunäytöksen.

Romaanin Kiihko henkilöt ovat varsin ristiriitaisia ja jossain määrin konfliktihakuisia. Kiihkon vallassa on etenkin Elsie, mutta sitä on nähtävissä jokaisessa perheenjäsenessä. Eric ja Elsie pitävät kovaa kuria ja vaalivat juutalaisia tapoja, joista he kumminkin itse laistavat jokseenkin mielivaltaisesti, sillä nykyään on niin vaikeaa olla juutalainen, kuten Hannah selittää. Hannahin ja Ericin epäjohdonmukaisuus ärsyttää heidän lapsiaan. Nämä ovat kuitenkin älykkäitä ja huomaavat tekopyhyyden lukuisat ilmentymät. Juutalaiset tavat taustoineen ovat yksi romaanin lukuisista kiinnostavista detaljeista. Romaanin henkilöt ovat kuin kaleidoskooppi, jonka kautta tapahtumia tarkastellaan. Kate asemoi itsensä ainoaksi luotettavaksi kertojaksi, hän on lukijan matkaopas. Kun hän poistuu näyttämöltä, vastuu siirtyy lukijalle.

”Hannah tiesi, mitä Jumala tarkoitti kertoessaan hänelle, että hänen tyttärensä kutsui kuolleiden henkiä. Edelliskesästä saakka hän oli nähnyt kaikenlaista näkökentän laitamilla, liikkeitä varjoissa. Ruumiitta vaelteleva sielu, maan päälle loukkuun jäänyt, oli tietenkin ajatuksena groteski mutta ei naurettava. Kuka osaisi sanoa, miltä sellainen näyttäisi? Hän tiesi, että talo oli jotenkin Yosefin varjon vallan alla. Näkihän sen siitä, miten siellä käyttäydyttiin.” (s. 209)

 

Kiihkossa on tiheä tunnelma, se ruokkii mielikuvitusta ja herättää ajatuksia. Useat tragikoomiset ja groteskia lähentelevät kohtaukset herättävät hilpeyttä ja jännitystä. Romaanin moninaiset ainekset, kuten vaikkapa teemat, motiivit ja symbolit, tarjoavat lukupiireille ja kirjallisuusanalyyseille herkullisen kattauksen. Kokonaisuus pysyy kasassa eikä rönsyile, vaikka moninaisista aineksista olisi saanut tiiliskiviromaaninkin. Taitavalla tarinankertojalla riittänee aineksia tuleviin romaaneihin.

 

Toby Lloyd: Kiihko. Suomentanut Laura Liimatainen. Kosmos, 2025

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta