RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Novellikokoelmana pidetty Jo Ann Beardin teos huipentuu lähes pienoisromaaniin Juhlapäiviä. Se käsittelee kolmen naisen yhteistä Intian matkaa. Heillä on mukavaa, mutta öisin kertojaa vaivaa se, että kotona hänen miehensä pitelee samaan aikaan toista naista. Tämä raivostuttaa häntä varsinkin siksi, että mies panee vierasta naista heidän vuoteessaan. Raivoa lisää vielä se, että nainen joutuu sietämään intialaisen hotellihuoneen seinän takaa kuuluvaa ryskettä. Se on voimakkaampaa kuin länsimaisissa hotelleissa koskaan. Paljastuu, että seinän toisella puolen on hevonen liian pienessä tallissa, ja se potkii niin että seinä tärisee.

Tämä tunnekuva on parempi kuin keksitty. Esipuheesta ilmeneekin, että Beard suosii faktaa. Tosin tekstit vaikuttavat novelleilta, vaikka Beard väittää suurimman osan teksteistä olevan ei-fiktiivisiä esseitä. On siis syytä ihmetellä miksi Beard puhuu esseistä, vaikka me näemme niissä novelleja.

Vastausta voi hakea yksinkertaisesta kouluesseestä – sehän on tietoaineiston omakohtaista käsittelyä. Ei siis vapaata kuvittelua, vaan omakohtaista tulkintaa – jos siinä on fiktiota, se on peittämässä opiskelijan tiedon puutetta. Beard itse kuvaa esseen syntyä tekstissä nimeltä Nyt:

”Tällä tavalla sitä kirjoitetaan. Annetaan kirjoittamisen viedä ja yksinkertaisesti seurataan perässä, annetaan muistojen, kuvien ja kielen ottaa valta.” (225)

Juhlapäiviä alkaa varsin värikkäässä huoneessa, jossa muistot ja kuvat ottavat vallan.  Arizonassa sijaitsevan vuokrahuoneen väriloistoa luonnehditaan intialaisin kuvin. Kertomus kolmen naisen yhteisestä Intian matkasta alkaa, nuo “kaukaa haetut” eksoottiset kuvat osoittautuvat todella nähdyiksi. Nekin ovat faktoja, mutta otettu toisesta maanosasta.

Metafora -sanan etymologia tarkoittaa ”rajan yli tuotua” ja Beard osoittaa konkreettisesti, kuinka hän tuo kuvia maanosasta toiseen. Edes kielikuvat eivät ole silloin kuviteltuja. Kun Intiassa miespalvelijat esiintyvät hyvin nöyrinä ja palvelunhaluisina, naiset ovat jostain syystä peloissaan. Ehkä nöyristelevä mies ilmaiseekin jotain lännessä huvittavaa, sopivaa taustaa ilkamoiville naisille.

Nimensä mukaisesti Juhlapäiviä kertoo kolmen naisen onnenpäivistä Intiassa. Nuo päivät ovat suht vaivalloisia, mutta yhdessäolo on juhlaa. Kertoja on huolestunut miehestään, Emma puolestaan esiintyy iloisena, niin myös sairasteleva Kathy. Pian ilmenee, miksi Kathy ei halua tavata lääkäriä: hän on kuolemansairas. Juhlapäivien teemaksi kiteytyykin yhdessäolo ja jäähyväiset. Intia tarjoaa elefantteja ja muita tunnekuvia, jotka väreilevät iloa ja surua.

Kathyn kuoleman jälkeen, tasan vuoden kuluttua Emma kutsuu kertojan luokseen muistelemaan Kathya. He haluavat katsoa ilotulitusta, ja muistella edesmennyttä. Mutta he eivät onnistu näkemään taivasta vaikka kuinka yrittävät – he näkevät vain valtavasti savua.

”Kaikki tapahtui jossain meiltä piilossa. Ihan niinkuin Kathy. Me kaikki tunnemme hänet vielä, mutta emme näe, on vain uskottava että siellä jossain hän lähettelee kipinöitään”. (246).

Tämänkin kuva vaikuttaa siis tosipohjaiselta ja ilmaisuvoimaiselta – näissä Beard on hämmästyttävän hyvä.

Cherry on nimetty esseeksi ehkä siksi, että tarinan sijaan siinä keskitytään kuolemansairaan ihmisen tunnevaihteluihin, omaisiin, jäähyväisiin ja mielikuviin, aina viimeiseen hetkeen asti. Cherry käy syöpäsairaan naisen vaiheet alusta loppuun, kerronta on novellin, mutta rakenne ei. Teksti on kuin essee kuolemaan valmistautumisesta.

Beard löytää ilmaisevia kuvia tässäkin. Cherry valahti voimattomaksi, kun ensimmäiset koetulokset saatiin. Syy oli se, että hän ei löytänyt luottokorttiaan. Osuva kuva: luottokortin antaman turvan menetys: onko se laukussa, housun taskussa, pöydän päällä – aivan kuin voimattomuuden tunteen täytyisi johtua luottokortin katoamisesta, ei mistään muusta.

Beardin luoma jännitys on yleensä kiinnostavaa mutta myös piinallista. Perinteisestä kerronnasta poiketen jännitys ei ole lainkaan juonellista, siitä puuttuu “mitä sitten tapahtuu” -tyyppinen odotus. Jos tapahtumakulku johtaa kuolemaan, tämä kerrotaan alussa ja keskitytään sitten itse asiaan.

Myönnän, että Werner, Cheri sekä Painihauta olivat minulle liian piinaavia tekstejä. Varsinkin pahoinpitelyn kuvaus Painihaudassa kertoja pakottaa lukijan myötäelämään pitkän aikaa kestävän väkivallan. Siksi aloitin lukemisen niminovellista: Juhlahetkiä. Se oli niin vaikuttava, että toisella yrityksellä läpäisin pahoinpitelytekstinkin.

Suurin osa Beardin kokoelman teksteistä ei ole fiktiota, hän käyttää kuitenkin kaunokirjallisia keinoja. Painopiste on ilmeisesti niin, että kirjailija ei valikoi faktoja novellin palvelukseen, vaan päinvastoin: hän käyttää tosiasioiden esittämiseen kaunokirjallisia keinoja.

Werner on haastattelun pohjalta luotu, tosipohjainen teksti kerrostalon tulipalossa huoneistoon vangiksi jääneestä miehestä.

Inside the smoke, he turned with his cat, moving from the doorway back to the window, three long strides broken down into tiny, fractured increments of motion. Nude descending a staircase of absurdity—it wasn’t even his fault, and this is how it ends? He almost laughed.

Riina Vuokko on tavoittanut hyvin tekstin vivahteet, lisännyt jotain suomalaisessa virkkeessä tarpeellista. Mutta sattumalta tuli silmiin, että.”He almost laughed” on tässä kohtaa tippunut pois.

”Savun keskellä Werner kääntyi kissa sylissään, kulki huoneen ovelta ikkunan luokse, kolme pitkää harppausta, hän tunsi ne yksittäisten pienten liikkeiden pitkänä sarjana. Alaston mies laskeutumassa absurdiuden portaita – nyt mikään ei ollut hänen syytään, ja näinkö kaikki sitten päättyy?” (28).

Werner on satimessa ja kohtuuttoman huolestunut kissastaan,, sekä ajattelee ystävien surua, kun he näkisivät hänen ruumiinsa:

”Hän näki mielessään, miten hänet löydettäisiin, kädet yhä kissan ympärillä, ja jollain epämääräisellä tavalla hän tajusi, että joku olisi järkyttynyt ja surullinen … (31).

Jo Ann Beardin kerronnan lumo tuntuu olevan siinä, että ennen kuin meillä on faktoja, tiedämme ne jo luissamme. Niissä väreilee kohta iskevä suru tai yllättävä ilo. Sellaisia juhlapäiviä.

 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä (Festival Days) suom Riina Vuokko, Tammen Keltainen Kirjasto 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.

Lukunäyte Juhlapäiviä kokoelman alusta