LIISAMARI SEPPÄLÄ

Vuonna 1963 syntyneen Alena Mornštajnován romaani Hana sijoittuu tšekkiläiseen pikkukaupunkiin Meziříčín, jonka torin nimeksi on vaihdettu Stalingradin aukio. Kaupungin läpi virtaa joki.

Hana koputti yksikerroksisen talon oveen ja katseli odottaessaan ympärilleen. Vesi joessa oli viime päivien aikana noussut, virtaava vesi oli peittänyt kivet, joiden huiput tavallisesti pilkottivat vedenpinnan yläpuolella ja rannalla olevat puut näyttivät ilman lehtiään ihan luurangoilta, jotka riutuneilla käsillään kurottelivat leipäpalaa. Kylmyys ja usvainen tihku leijui ilmassa ja levittäytyi pienen pieninä pisaroina kaikkialle ympäristöön: liejuiselle polulle, huurteiselle ruohikolle, kosteina läikkinä talojen seinille ja Hanan lämpimän takin pinnalle. (216)

Hanassa on paljon henkilöitä; romaanissa kuvataan viiden eri sukupolven elämää. Sen päähenkilö Hana Helerová asuu torin laidalla paperikaupan yläpuolella äitinsä Elsan ja sisarensa Rosan kanssa.

Varhain aamulla Hana laittoi ruokaa ja iltapäivisin koulun jälkeen hän hoiti hintelärakenteista Rosaa. Hän katsoi, että sisko söi hyvin, pukeutui lämpimästi, ei eksynyt eikä vilustunut. Mutta kaikkein mieluiten hän istuutui keittiön sohvalle, otti käteensä puikot tai koukun ja lankaa, josta näppärillä sormillaan teki kauluksia, peittoja, paitoja tai tyynynpäällisiä. Ja jokaisella silmukalla Hana unelmoi elämästä, jota joskus tulisi elämään. Miehestä, jonka hän tulisi ympäröimään rakkaudellaan, lapsista, joilla olisi vaunuissaan neulotut peitteet, ja asunnosta, jossa olisi kaupungin kauneimmat virkatut verhot. (130)

Hana on nuori ja kaunis. Hänellä on poikaystävä, ja äiti toivoo hänestä opettajaa.

Hana tarttui opintoihinsa uudella energialla. Hän oli päättänyt valmistua parhain arvosanoin voidakseen vakuuttaa äidin siitä, että hän ehdottomasti halusi opettajaksi ja opettaa lapsille tšekin kieltä ja rakkautta tšekkiläiseen kirjallisuuteen, asioita, joita hän saattoi opettaa vain tšekkiläisessä koulussa. (163)

Romaani sijoittuu vuosille 1933‒1963, joten siinä käsitellään myös toista maailmansotaa. Koska Hana ja hänen sukunsa ovat juutalaisia, sota muuttaa heidän elämänsä pysyvästi ja Hana joutuu luopumaan nuoruutensa haaveista.

Rosan kanssa jakamansa huoneen kirjahyllystä Hana otti Tolstoin painavan teoksen, josta ihmiskunta ei ollut oppinut yhtään mitään. Ihmiset, jotka lukivat klassikoita, olivat tarpeeksi älykkäitä ymmärtääkseen sodan järjettömyyden ilman, että heille piti kuvailla sodan julmuutta ja ne, jotka olisivat sitä oppia tarvinneet, eivät ikinä tarttuneet viisautta sisältäviin kirjoihin. (187)

Aivan kuin sodan kauheuksien kuvaamisen vastakohtana romaanissa kuvataan myös Rosan aviomiehen äidin kuolema.

Taivaalta satoi maahan lumihiutaleita, ne leijuivat ilmassa, pyörähtivät ylöspäin ja vielä kerran alas, laskeutuivat ikkunaan, asettuivat siihen toinen toisensa viereen ja peittivät huoneen vähän kerrallaan hämäryyteen. Ludmila-rouva sulki silmänsä, mutta pimeydestä nousi lisää valkoisia lumihiutaleita, ne muuttuivat ensin lumipyörteeksi ja sitten lumivyöryksi, joka nosti Ludmila Karáskován ilmaan, antoi hänen pitkästä aikaa vetää syvään henkeä ja viimeisen uloshengityksen mukana kuljetti Ludmilan pois tästä maailmasta. (264)

Romaanin toinen tärkeä henkilö on Hanan sisarentytär Mira, jonka kasvatus on perinteistä. Mira valehtelee äidilleen usein.

Minä todellakin inhosin herneitä, ja äiti tiesi sen, joten jos väitin vastaan tai tein jotain, mitä en vanhempieni mielestä olisi saanut tehdä, sain herneitä lounaaksi ja illalliseksi. Istuin ruokapöydässä yhdessä muiden kanssa ja jouduin katselemaan, kun muut söivät perunalettuja itse tehdyn hillon kansa tai jotain muuta herkullista, ja minä sain vain vihreää puuroa. Irvistelin mielessäni, mutta ääneen minä julistin, että on tämä aina parempaa kuin saada isän remmistä. En välttänyt remmiä yhtä usein kuin kaksi nuorempaa sisarustani. Ja tänään saisin selkääni. Siitä olin ihan varma. (15)

Mira pelkää Hanaa. Kukapa ei pelkäisi. Hana on niin outo ja erikoinen, että kaupunkilaiset pitävät häntä hulluna.

Hana istui tuolissaan kuin musta koi ja tuijotti. Hän ei ikinä pukeutunut muihin väreihin kuin mustaan. Pitkähihaisen mustan mekkonsa päällä hän piti talvella mustaa taskullista villapaitaa, jaloissaan hänellä oli mustat sukkahousut ja nauhalliset nilkkurit. En ikinä ollut nähnyt häntä ilman huivia, minkä kyllä ymmärsin, sillä vaikka hän ei voinut olla vielä kovin vanha, näin hänen huivinsa alta vitivalkoisia hiuksia. (21‒22)

Nähdessään minut hän hätkähti, aivan kuin olisi unohtanut, että olin siellä, ja hän tuijotti minua samoin kuin minä häntä. En voinut kääntää katsettani pois, sillä näin hänet nyt ensimmäistä kertaa puettuna muuhun kuin mustaan. Hänellä oli päällään valkoinen pellavapaita, ja hän näytti siinä vielä laihemmalta ja surkeammalta kuin mustassa villapaidassaan. Hänen valkoiset hiuksensa olivat palmikolla, ja ainoa musta asia olivat hänen silmänsä. Hän oli ehkä peseytynyt illalla, koska ei enää haissut niin kamalasti, mutta en ole siitä ihan varma, koska en uskaltanut hengittää kovin syvään. (77)

Mira ilmoittautuu oppikouluun, koska hän haluaa kirjailijaksi. Miran isä on kelloseppä, harkitseva käsityöläinen.

Kelloliikkeessä kävi vain vähän asiakkaita, jonain päivänä vain kaksi tai kolme asiakasta tuli sopiakseen korjaustyöstä tai uuden kellon ostamisesta. Se oli ihan riittävästi, koska siihen aikaan mitään ei heitetty pois. Ihmisillä oli enemmän kärsivällisyyttä, he tiesivät, että kaikki, niin ihmissuhteet kuin asiatkin, vaativat oman aikansa. He eivät eronneet ensimmäisistä vastoinkäymisitä eivätkä ostaneet uusia tavaroita heti ensimmäisten vikojen ilmennyttyä. Käsityöläiset tekivät työnsä hyvin, jotta heidän tuotteensa olisivat kestäviä, ja niinpä monet esineet olivat valmistajiaan ja omistajiaan pitkäikäisempiä ja palvelivat perheitä useiden sukupolvien ajan. (192)

Hiljaisuus. Sisällä oleva vieras, pahaenteinen hiljaisuus yllätti minut. En kuullut kellokoneistojen tikitystä. Heilurit roikkuivat liikkumattomina, ja kellotaulujen osoittimet näyttivät pysähtymishetkensä aikaa. Talossa ei ollut ketään, joka olisi vetänyt kymmenet, ehkä sadat kellot, tai ketään, joka olisi tarvinnut niitä. Aivan kuin ne olisivat kuolleet. (40)

Romaanin rakenne on tarkoin harkittu. Aika ei etene kronologisesti, ja kertojat vaihtuvat. Lukijaa helpottaa tapahtumapaikkojen tai -ajankohtien ilmoittaminen jokaisen luvun alussa.

Romaanin moni luku loppuu cliffhangeriin. Hana on juonivetoinen romaani parhaimmillaan: juoni koukuttaa heti ensimmäisestä luvusta alkaen.

Aamut olivat pahimpia. Nukkuessani todellisuus katosi, ja palasin unissani taloon, jossa olin syntynyt. Siellä keittiön pöydän ääressä äiti seisoi leipomassa mummi Karáskován reseptillä kahvikakkua, koska isä piti eniten juuri niistä, tai äiti saattoi olla istumassa sohvalla lukemassa suosikkikirjojaan, romanttisia Ilta lampun alla -taskukirjoja. Äiti säilytti niitä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin päällä, ja isä joutui aina antamaan ne äidille, koska äiti ei itse yltänyt niihin. Ota rakensi värikkäistä palikoista tornia, ja me Dagmarkan kanssa teimme kotiläksyjä. (43)

Hana syö itse pelkkää perunaa ja leipää, mutta sisarentytär saa monipuolisempaa ravintoa.

Hän tuli pöydän ääreen ja alkoi purkaa ostoksiaan. Iso säkillinen perunoita, ainakin kolme kiloa, selleriä, sipulia, porkkanoita ja uusi pussi herneitä. Katsoin häntä kysyvästi. ”Vitamiinit ovat tärkeitä”, hän sanoi. ”Lapsille”, hän lisäsi ja veti laukusta vielä leivän ja maitoa. Hän katseli epäröiden ympärilleen. Ehkä hän odotti jonkun neuvovan häntä, miten siitä voisi jatkaa. Minulle alkoi olla jo aika selvää, miksi Hana-täti oli niin laiha, ja miksi äiti oli tuonut hänelle usein kasarillisen ruokaa. (81)

Muuten minun täytyy sanoa, että kyllä Hana-täti yritti. Lounaaksi meillä oli maitoperunoita tai perunalettuja tai perunapullia tai mitä vaan kasviksista tai pavuista, paitsi herneistä, ja tätini tuijottaessa keskittyneesti kuluneeseen kukkaroonsa minä ymmärsin, ettei kyse ollut tädin mielikuvituksen puutteesta vaan rahasta. Minä sain lounaan koulun ruokalassa, joten sain syödä kyllikseni, mutta Hana-täti tyytyi perunaan ja leipään. (83‒84)

Romaanissa perhe ja suku ovat tärkeitä. Hanan ja Rosan äiti on leski, joka saa oppia pärjäämään ilman miestään. Ensimmäiseksi Elsan on opittava pitämään huolta paperikaupastaan.

Ludmila Karásková oli Elsan muodonmuutoksen läheisin todistaja. Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän seurasi, kuinka hänen nuoresta ystävättärestään, ensi alkuun niin epävarmasta ja kypsymättömästä, tuli itsenäinen, rivakka ja tarkkanäköinen nainen, joka ei kavahtanut mitään vaikeuksia. (135)

Elsa kääntyi takaisin kaupunkiin päin. Suru ja pettymys sekoittuivat pelkoon ja levisivät hänen edessään voimattomuuden suoksi. Mutta Elsa ei antanut itsensä olla voimaton eikä vajota epätoivoon. Hänellä oli kaksi tytärtä, joista hänen piti huolehtia. Hänen tuli päättää heidän tulevaisuudestaan, pitää huolta, että heistä tulisi onnellisia, vaikka heidän omaa tahtoaan vastaan. (156)

Suvun ja perheen lisäksi tärkeitä ovat myös ystävät. Miran paras ystävä on nimeltään Jarmilka.

Emme viettäneet Jarmilkan kanssa meidän vanhan talomme ullakolla vain ensimmäistä syksyä ja talvea, sateisia kevät- ja kesäpäiviä, vaan lukemattomat iltapäivät useana tulevanakin vuotena. Tutkimme kaikki kaapit ja laatikot, tarkastimme jokaisen poisheitetyn vaatteen ja arvioimme ullakolle hylätyt astiat. Käytimme paljon aikaa tutkien esineitä, joiden tarkoitusta emme onnistuneet arvaamaan, mutta lopulta me aina päädyimme vanhan sängyn jouhipatjalle istumaan ja juttelemaan. Keskustelumme aiheet olivat ehtymättömät, koska jokainen päivä toi mukanaan uusia kokemuksia. (95)

Hana vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Se onnistuu liikuttamaan jotain syvällä minussa vielä toisellakin lukukerralla. Näin Hanassa kuvataan sielua:

Joskus kuvittelen sielun kartion muotoiseksi, valkoiseksi kartioksi kuin sokeritoppa. Jokaisesta elämässä tapahtuvasta kamalasta asiasta kartiosta veistetään pala pois. Ja niin se pienenee pienenemistään, kunnes yhtenä päivänä siitä ei ole enää mitään jäljellä. (319)

Alena Mornštajnová on voittanut romaanillaan The Czech Book Awardin vuonna 2018. Tšekin tasavallan kulttuuriministeriö on tukenut kirjan kääntämistä ja julkaisua.

Alena Mornštajnová: Hana Suom. Susanna Räty. Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2023. 350 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.