EVA SUNDGREN

Amerikkalainen filosofi ja feministiteoreetikko Judith Butler on onnistunut kirjoittamaan teoksen aiheesta, joka minua on häirinnyt ja askarruttanut pitkään: Miksi jotkut ihmiset joutuvat silmittömän paniikin ja raivon valtaan, kun puhutaan sukupuolesta muuna kuin itsestään selvänä mies tai nainen -dikotomiana? Miksi valkoiset länsimaiset heteromiehet (ja naiset) eivät viitsi lukea asiallisia pohdiskelevia tekstejä aiheesta vaan täyttävät somen mölinällä, että valkoista cis-heteromiestä muka sorretaan ja että HLBTIQ-asioista puhuminen kouluissa on lapsille haitallista propagandaa? On erittäin outoa, että valta-asemassa olevat ihmiset kokevat asemansa uhatuksi vain siksi, että marginalisoiduista ryhmistä puhutaan ja niille vaaditaan samat oikeudet kuin muillakin. Tämä on tärkeä ja ajankohtainen teos, jolle soisin laajan lukijakunnan. Anna Nurmisen käännös on helposti luettavaa ja sujuvaa suomea, joka tekee oikeutta kohteelleen.

Butler sai kimmokkeen teoksen kirjoittamiselle vuonna 2017 Brasiliassa, kun hänen ja hänen kumppaninsa kimppuun hyökättiin. Hän on vuosien varrella kohdannut tuntemattomia ihmisiä, jotka vihaavat häntä ja vastustavat hänen sanomaansa, vaikka eivät ole vaivautuneet lukemaan yhtään hänen tekstiään. He siis vastustavat itse luomaansa käsitystä asiasta, jota eivät tunne. Niinpä Butler halusi selvittää, mistä tässä ilmiössä on kysymys ja mitä sen taustalla on. Hän lähtee liikkeelle sanasta gender, joka oli Yhdysvalloissa pitkään tavanomainen ja harmiton sana, joidenkin mielestä vain synonyymi sanalle sex. Feministit ovat kuitenkin esittäneet, mielestäni aivan oikein, että sex viittaa biologiseen sukupuoleen ja gender sosiaaliseen sukupuoleen, siis tapaan identifioitua sukupuoleen ja ilmentää sitä joko kulttuurisyhteiskunnallisten normien mukaisesti tai niitä vastaan. Butler tarkastelee gender-paniikkia psykososiaalisena ilmiönä hyödyntäen psykoanalyyttista ajattelua. Hän tekee sen kiihkottomasti, tarkasti ja informatiivisesti.

Butler käsittelee gender-paniikin ilmenemismuotoja Yhdysvalloissa, Euroopassa ja jonkin verran muuallakin. Tämä käsittämätön ilmiö on selvästi sukua salaliittoteorioille, kuten QAnon, sillä se on täynnä ristiriitoja, järjettömyyksiä, projisointia, paniikkia, vainoharhaisuutta sekä kyvyttömyyttä ja haluttomuutta käydä asiallista keskustelua. Se on osa trumpilaista epä-älyllistä vihan lietsontaa mutta myös vanhaa eurooppalaista fasismia ja paavillista uskonnollista ahdasmielisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään mielipiteistä vaan pitkälle menevistä käytänteistä – politiikasta, joka uhkaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Gender on paaville, Giorgia Melonille, Puolan, Unkarin, Venäjän ja monen muun maan konservatiivipoliitikoille fantasma eli epätodellinen, äärimmäisen pelottava haamu, jota voidaan syyttää ihan mistä tahansa, esimerkiksi lasten hyväksikäytöstä, ”perinteisen perheen” tuhoamisesta ja koko ihmiskunnan syöksemisestä perikatoon. Butler antaa runsaasti esimerkkejä ja siteeraa puheita, jotka havainnollistavat antigender-aktivistien loogista kompurointia. Katolilaiset konservatiivit rinnastavat homojen ja lesbojen avioliittojen sallimisen ja koulujen sukupuolivalistuksen pedofiliaan, mutta:

”Sillä ei ole väliä, että lesbo- ja homoliikkeet vastustavat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja että itse asiassa katolinen kirkko on konkurssin partaalla maksettuaan vahingonkorvauksia kaikille lapsille, joita papit ovat vuosikymmenien saatossa hyväksikäyttäneet. (…) Kirkko lakaisee siis maton alle sen tosiasian, että sillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta esittää lasten hyväksikäytön vastaisia argumentteja. Se tekee valtavan luokan moraalisen virheen projisoimalla ja ulkoistamalla oman hyväksikäyttöhistoriansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja saattamalla muut vastuuseen omista rikoksistaan.” (s. 126–127)

Voisi ajatella, että antigender-liike olisi kotoisin Yhdysvalloista, mutta Butler kertoo, että monen vuoden ajan hän törmäsi siihen ainoastaan Yhdysvaltain ulkopuolella. Kysymyksessä oli englanninkielisen termin gender vastustus, sillä sanalle ei löydy vastinetta monissa kielissä ja sen tunkeutumista kieleen pidettiin Länsi-Euroopassa amerikkalaisena kulttuuri-imperialismina. Yhdysvalloissa sana gender ei ollut ongelma ennen kuin evankeliset ryhmät alkoivat sekaantua keskusteluihin transsukupuolisuudesta. Genderistä tehtiinkin ongelma, ja vuonna 2019 Yhdysvaltain katolinen piispainkokous kokosi yhteen kaikki paavien lausunnot genderistä ja julkaisi opettajille suunnatun oppaan, joka varoitti seksuaali- ja sukupuolikasvatuksen haitoista. Butler kertoo, miten eri osavaltioissa on asteittain kavennettu transnuorten oikeutta saada hoitoa sekä takapajuistettu kouluopetusta ja akateemista tutkimusta. Ihmisoikeuksien kaventamiseen tähtääviä lakialoitteita tehtaillaan runsaasti, ja niitä perustellaan tarpeella suojella lapsia aivopesulta, jota gender–ideologian väitetään edustavan. Butler kysyykin aiheellisesti, kumpi on isompi ongelma: että lapsille kerrotaan maailmassa esiintyvistä ilmiöistä, kuten homoseksuaalisuudesta ja transsukupuolisuudesta, vai että lasten lukemista, ajattelua ja terveydenhoitoa rajoitetaan? Usko sanojen voimaan on hämmästyttävä, sillä onhan absurdia kuvitella, että jostain lukeminen oitis muuttaisi lapsen sellaiseksi. Miten muuten olisi ymmärrettävissä pakonomainen tarve suojella lapsia opetukselta, joka käsittelee tiettyjä asioita? Juuri sensuuri antaa sanoille voiman ja tekee niistä eräänlaisia taikasanoja.

On helppo huomata, että gender ei ole antigender-porukalle järjellä ymmärrettävissä oleva asia vaan fantasma, kuten Butler toistuvasti osoittaa. Käsitys sukupuolesta muuna kuin täysin ongelmattomana ja yksiselitteisenä jaotteluna miehiin ja naisiin ei ole länsimaisten feministien keksintö, sillä monilla alkuperäiskansoilla on ollut sukupuolijärjestelmiä, joissa sukupuoli määritellään sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden eikä vain biologian perusteella. Näihin järjestelmiin on myös kuulunut muitakin sukupuolia kuin mies ja nainen. Näistä järjestelmistä on säilynyt tietoa, mutta kristityt lähetyssaarnaajat ja kolonialismi ovat käytännössä tuhonneet ne. Tämä on huomionarvoista sikäli, että antigender-liike syyttää ”gender-ideologiaa” kolonialismista, siis siitä, että ei-länsimaisten kulttuurien oletettua patriarkaalista heteroavioliittojärjestelmää turmellaan länsimaisella gender-puheella. Intiassa ja Pakistanissa on edelleen kolmas sukupuoli nimeltä hijrat. Aikaisemmin siihen kuuluneita yksilöitä arvostettiin, mutta brittiläisen siirtomaavallan alkaessa heidät kriminalisoitiin, ja nykyään he elävät yhteiskunnan marginaalissa. Butler kertoo muitakin kiinnostavia sukupuoleen liittyviä seikkoja ei-länsimaisista kielistä ja kulttuureista sekä pohtii aihetta biologian, kulttuurin ja kielten kannalta.

Butlerin analyysi osoittaa, että gender-paniikki on reaktio niihin lukuisiin kriiseihin, jotka maailmaa uhkaavat. Pelko pakolaiskriisejä, sotia, ilmastokatastrofia, luontokatoa ja työelämän prekarisaatiota kohtaan projisoidaan genderiin, joka ”esitetään uhkana ihmiskunnalle, sivilisaatiolle, ihmisyydelle ja luonnolle” (s. 352).

”Genderissä ei ole kyse vain yksilön identiteetistä. (…) Pelkästään kulttuuriseksi sen ovat leimanneet ne, jotka haluavat nähdä sen toissijaisena huolenaiheena tai jotka uskovat, että sosiaaliset maailmat ovat hajoamassa kulttuuriin pesiytyneiden patologioiden vuoksi. Sen jälkeen kun genderistä on tehty syypää tuhoon, se täytyy tuhota. Tästä seuraa sensuuria, sukupuolen- ja naistutkimuksen laitosten sulkemista, terveydenhoidon riistämistä, kasvavaa patologisointia, julkisten kokoontumisten rajoittamista, syrjinnältä suojaavien lakien kumoamista tai torppaamista sekä sellaisten lakien läpi viemistä, jotka erottelevat, hiljentävät ja kriminalisoivat ihmisiä, jotka koettavat elämäänsä ilman pelkoa.” (s. 352–353)

Kuka pelkää sukupuolta? ei ole mikään sodanjulistus vaan kumpuaa tarpeesta ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miksi. Butler on itse saanut tuta, miten ahdistavaa ja vaarallista on vastustaa antigender-liikettä, joka muka suojelee lapsia ja puolustaa kuvitteellista idyllistä viattomuuden aikaa, jolloin kaikki muka oli paremmin. Butler kaipaa yhteistyötä, ei jakolinjoja ja poteroita; Kaikkien feministien (eli ihmisoikeusaktivistien) pitäisi liittoutua ihonväriin ja muihin seikkoihin katsomatta. Judith Butlerin punnittu ja viisas puheenvuoro on vastaveto trumpilaiselle some-huutelulle ja paskapuheelle.

Mikäli tähän aiheeseen suhtauduttaisiin järkevästi, avoimesti ja faktapohjaisesti, syntyisi mielenkiintoista keskustelua ja maailma olisi turvallisempi paikka kaikille.

 

Judith Butler: Kuka pelkää sukupuolta? Suomentanut Anna Nurminen. Kosmos

Eva Sundgren on sosiologian ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.