Leonora Carrington (suom Kristiina Drews, Tapani Kärkkäinen): Kuulotorvi

PEKKA J. PAUSSU

Leonora Carrington (1917–2011) oli monella tapaa kulttuurimaailman outo lintu. Hän lehahti ensin Englannista Pariisin taidepiireihin 1930-luvulla, liihottaen sitten pakoon Natsien kotkia ja toista maailmansotaa Meksikoon, jonne muodosti pesäpaikkansa loppuiäkseen, viimeisenä alkuperäisen surrealistien kollektiivin jäsenenä. Syntyperästään huolimatta häntä pidetään etupäässä meksikolaisena taiteilijana.

Carrington on parhaiten tunnettu taidemaalarina ja kuvanveistäjänä, ja oli erityisesti naissurrealisteista merkittävimpiä, yhdessä ystävänsä Remedios Varon kanssa. Mutta myös kirjailija, ja romaani Kuulotorvi (The Hearing Trumpet, 1974) on ensimmäinen häneltä suomennettu kokonainen teos. Se ilmestyi siis vasta 70-luvulla, mutta kirjoitettu jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Ensivaikutelmat eivät ole koskaan kovin selkeitä. Siksi voin vain todeta, että alueella näytti olevan useita pihapiirejä, sisäpihoja, kuivuneita suihkulähteitä, puita, pensaita ja nurmikenttiä. Päärakennus oli itse asiassa linna, jota ympäröivät lukuisat ulkoasultaan eriskummalliset pienemmät rakennukset. Oli sienen muotoisia mökkejä, kuin menninkäisten asumuksia, oli sveitsiläisiä alppimajoja, junavaunuja ja muutama aivan tavallinen talo; yksi rakennus muistutti saapasta ja toinen jättikokoista egyptiläistä muumiota. Kaikki oli niin tavattoman omituista, että minä kerrankin epäilin omia silmiäni. (s. 32)

Ote kuvaa päähenkilön, 92-vuotiaan rouvan saapumista vanhainkotiin. Kuulotorvesta tulee hänen aistiensa jatke, jonka avulla saa hän tietää omaistensa suunnitelmasta sijoittaa hänet tuohon mystiseen paikkaan. Idean taustalla saattaa olla Carringtonin omaa henkilöhistoriaa: Hän koki 1940-luvulla, tuon ajan käsitteillä hermoromahduksen ja joutui parantolaan. Hänen perheensä yritti saada hänet sijoitettua pysyväänkin laitoshoitoon, mutta jota Carrington näppärästi pakeni Meksikoon.

Tai sitten idealla ei ole biografista taustaa. Laitos paikkana jossa eri todellisuudet kohtaavat, on ollut suosittu keino elokuvassa, ideaa hyödyntävät esimerkiksi Wojciech Hasin Tiimalasin parantola (Sanatorium pod Klepsydra, 1973) ja Jan Švankmajerin Hulluus (Šílení, 2005). Näillä hienoilla surrealistisilla elokuvilla ei ole kuitenkaan Carringtonin teoksen kannalta paljoakaan samankaltaisuutta noin sinänsä, ja yhtä hyvin voisi nostaa esiin myös hänen kollegansa Alejandro Jodorowskin visionääriset elokuvat. Mutta yhtä kaikki, ovat hyviä osoituksia siitä kuinka surrealismin perintö elää yhä ja monenlaisten taidemuotojen kautta.

Carringtonin proosassa eivät ompelukoneet ja sateenvarjot kohtaile sattumanvaraisesti leikkauspöydällä, vaan surrealismi on laji, jossa siirtymät ovat hillitympiä, kun tekstin maailma tuntuu nojaavan myös symbolismin ja Latinalaisen Amerikan maagisen realismin suuntaan. Näiden taidesuuntien välinen ero on varsin liukuva hänen kuvataiteessaankin, ja jatkuvasti lukijana huomaa samankaltaisuutta, mutta eri mediumeissa: Pehmeän lyyrisen, unen kaltaisen kuvaustavan: Näynomaisia hahmoja, usein selittämättömiä ihmisen ja eläimen yhdistelmiä rituaalimaisissa asetelmissa, viitteitä okkultismiin, alkemiaan, mytologiaan ja Arthurin legendoihin.

Noin vertauskohtana eräs hänen maalauksistaan Sanan temppeli (Temple of the Word, 1954) antaa kuvan jostain mitä Carrington tavoittaa parhaimmillaan myös verbaalisesti: Keskellä hieroglyfein koristeltujen pylväiden alttaria leijuu kultainen Sana, ilmestyksen kaltaisena jumalattarena, saaden hahmonsa mustan ja valkoisen olennon hengistä, pneumasta. Vaiko toisin päin? Teos antaa selkeitä tulkinnallisia vihjeitä, mutta joiden avaruus on laaja; eli kuten surrealismissa yleensäkin, merkitykset jäävät lopulta, ambivalentteina vain mahdollisuuksiksi lähestyä jotain ideaa, saavuttamatta sitä.

Ennen tällaisia visioita, tarina kulkee aluksi melko loogisena matkana kohti Valon Tyyssijan vanhainkotia asukkaineen, kerrontaa höystetään Carringtonin persoonallisilla, mukavan humoristisilla huomioilla asioista. Vaivihkaa sujahdetaan laajaan, kutkuttavaan sisäiskertomukseen keskiaikaisesta luostarista, Temppeliherroineen ja Graalin maljoineen. Sen todellisuus yhdistyy myöhemmin itse vanhainkodin kanssa – mutta tämä huipennus on parempi kokea itse.

Kiinalainen kirjakaappi oli koristeltu norsunluisin lootuspylväin ja hienoimmasta jadesta kaiverretuin, ryhdikkäinä lepäävin hevoshahmoin, jotka olivat pulleita kuin possut, ja se kätki sisäänsä Doña Rosalindan henkilökohtaisen kirjaston.
Kirjat oli sidottu nahkakansiin ja niihin oli käytetty eri eläinten nahkoja kunkin kirjan sisällön mukaisesti. Tärkeät käsikirjoitukset oli sidottu strutsin- tai sudennahkakansiin. Luonteeltaan kepeämmän rukouskirjan kannet saattoivat olla kärpän- tai myyrännahkaa. Agrippa von Nettesheimin kirjoittaman kabbalistisen asiakirjan kannet oli tehty virtahevon sarvesta, ja niihin oli taidokkaasti kaiverrettu kuningatar Hatšepsutin horoskooppi. Sekä Liber Spirituum että Grimorium Verum oli päällystetty dodonnahkalla, johon oli upotettu pieniä rubiineja ja siemenhelmiä.
Olisi mahdotonta seurata niitä rönsyileviä ajatuksenkulkuja, jotka saivat Abbedissan verhoilemaan eksentrisen lukemistonsa tällä tavoin. Jokaiselle, joka vähintäänkin tunsi häntä, oli kuitenkin selvää, että hän antoi suuren arvon harvinaisille ja usein säädyttömille kirjoilleen. (s. 95)

Lukijanakin tuntuu melko mahdottomalta seurata, mitä kaikkia mahdollisia verhottuja merkityksiä tällaisesta kenties rönsyilee. Tulkinnallisesti saa kiinni aina jostain, pienestä, mutta sen aina paetessa on mukavampaa vain heittäytyä tähän sakeaan mielikuvain virtaan ja antaa sen viedä. Esineiden detaljeista rikkaat kuvaukset saisivat varmasti itse Des Esseintesin*  hihkumaan innostuksesta.

Sivut ovat kuin tarotpakka josta kääntyy aina uusia kortteja. Helppoa arvata että lopussa päähenkilö kohtaa ehkä jonkin kuoleman, kuten myös oman unio mysticansa, täyttymyksen ja harmonian – mutta Carrington tuntuu aina sutkauttavan sekaan jotain vekkulin leikinomaista, siksi mikään ei tunnu liian vakavalta. Löytää pyhä Graali, tai tulla kissan kaltaiseksi, ei yhtään hassumpia asioita kumpikaan.

Kuulotorvi on ylistyslaulu eksentrisyydelle, luonnollisena tilana jonka ihminen voi ehkä löytää vain vanhuudessa, vapauduttuaan muiden odotuksista elämänsä suhteen; ja samoin luonnollisena naiseutenakin, jonain modernissa yhteiskunnassa kadotettuna, jonka tavoittaakseen on mentävä taaksepäin niin ajassa kuin tilassakin. Myyttiseen menneisyyteen.

Tuntui kuluneen kokonainen iäisyys siitä kun joku oli ensimmäisen kerran kompuroinut portaita alas, ja nyt minä kapusin yläilmoihin virkeänä kuin vuorikauris. Pimeys ei enää ollut kammottava kuolemanloukku, jossa voisin millä hetkellä hyvänsä suistua surman suuhun.

Kumma kyllä pystyin näkemään pimeässä kuin kissa. Minä kuuluin yöhön, olin osa sitä niinkuin muutkin varjot. (s. 165)

Laitos sisältää Olga Tokarczukin jälkisanat, joiden näkökulmat saattavat jakaa mielipiteitä. Kiiltomato.net -median ansiokkaassa ja perinpohjaisessa kritiikissään Ilkka Arve ** nostaa esiin sen tiettyjä ongelmakohtia, eikä itselläni ole asiaan juuri lisättävää. Tuntuu kuin Tokarczuk lukisi teosta enemmänkin Carringtonin statuksen läpi, kuin tekstinä sinänsä ja olisi päättänyt jo ennalta mitä teos on tai ei ole, sovittaen tulkintansa siihen muottiin, nähden teoksen suurimman arvon jonkin ideologian edistämisessä. Ajattelutapana, joka tuntuu nykyään kovin muodikkaalta.

Yhteenvetona, kun mukana on kirjailijan pojan Pablo Weisz-Carringtonin kuvitus, lyhyt esipuhe ja jälkisanat, on Kosmos-kustannuksen editio laadukasta työtä. Itse toivoisin ainoastaan että latinankielisten nimien ja käsitteiden käännökset saisivat olla mukana, muita loppuviitteitä en kaipaa. Parasta nauttia kirjasta vain virtana, ja kun teoksen luonne on ettei se ole ikinä sama eikä ehdy, siinä ui vielä useampaankin kertaan.

Leonora Carrington: Kuulotorvi (Kosmos, 2025) 197 s. Suomentajat: Kristiina Drews, Tapani Kärkkäinen (jälkisanat) Kuvittaja: Pablo Weisz-Carrington

Pekka J. Paussu on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän Yliopistosta