SARA SAVOLAINEN

Olivia Laing muuttaa kotoaan Iso-Britanniasta rakkauden perässä New Yorkiin, mutta pian muuton jälkeen hän löytääkin itsensä yksin jääneenä. Laing ei sulkeudu kotiinsa yksinäisyyden keskellä, vaan lähtee kiertelemään New Yorkia ja kaupungin museoita. Pahimman yksinäisyyden aikaan taide tuo Laingille lohtua, mitä ei voi muualta löytää. Yksinäisyyden kokemus kuljettaa hänet upean taiteen pariin, mutta myös johtaa luomaan esseekokoelman Yksinäisten kaupunki: Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kulkiessaan New Yorkin katuja Laing päätyy seuraamaan erinäisten taiteilijoiden jalanjälkiä. Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz ovat Yksinäisyyden kaupungin olennaisimmat taiteilijat. Kirjan ensimmäiset esseet ovat enemmän taiteilijakuvia, kun Laing tutustuttaa lukijan syvemmin merkittäviin yhdysvaltalaisiin taiteilijoihin yksinäisyyden näkökulmasta. Hän punoo teksteissä yhteen niin omaa kokemusta yksinäisyydestä kuin yleistä yksinäisyyden tutkimusta, taiteilijoiden elämänkertaa ja taiteentutkimustakin. Kirjan edetessä esseet laajenevat käsittelemään muun muassa aids-epidemian aiheuttaman stigman seurauksia homoyhteisöille sekä yhteisöllisyyden merkitystä.

Laing pohtii kirjassaan taiteen merkitystä: Kuinka taide käsittelee yksinäisyyttä sekä luo niin merkitystä yksinäisyydestä kuin lohtuakin kaiken yksinäisyyden keskellä. Laingille itselleen taiteen katsominen antaa lohtua, mutta toisille taiteen tekeminen voi lohduttaa. Esseet näyttävät, kuinka taide luo yhteyksiä ja niiden avulla taistelee yksinäisyyttä vastaan. Taiteella voi kertoa yksinäisyydestä erityistavalla, johon ei muilla kommunikointitavoilla kykene. Taide kutsuu ihmisiä yhteen, näkemään toisten haavat, jottei ihminen kokisi enää olevansa yksin kokemustensa kanssa. Taiteella on myös kyky hälventää häpeää:

“Yksinäisyydenhän ei pitäisi herättää empatian tunteita, mutta Wojnarowiczin päiväkirjojen ja Klaus Nomin äänen ohella tämä maalaus [Alice Neelin muotokuva Andy Warholista 1970] lääkitsi tehokkaimmin omaa yksinäisyyttäni, osoitti, miten kaunista rehellinen oman ihmisyytensä ja tarvitsevuutensa tunnustaminen voi olla. Niin suuri osa yksinäisyyden kivusta liittyy piilotteluun, siihen että yrittää kätkeä haurauttaan, piilottaa rumuutta, peittää arpia ikään kuin ne olisivat kirjaimellisesti luotaantyöntäviä. Mutta miksi piileksiä? Mitä hävettää on haluamisessa, halussa, siinä ettei ole saavuttanut tyydytystä tai että on onneton? Mistä kumpuaa tarve harppoa huipulta toiselle tai elää mukavasti kahden ihmisen yksikössä, sulkeutuneena muulta maailmalta?” (300)

Laing muistuttaa yksinäisyyden ja kipeiden kokemusten olevan osa ihmisyyttä ja sen kokemusta, ja kuinka tärkeää näidenkin näyttäminen muille on yhteisöissä.

Laing tuo esiin, kuinka omasta yksinäisyydestä on vaikea puhua sen jälkeen kun yksinäisyyttä ei enää koe. Yksinäisyyden kokemukseen on vaikea päästä kiinni, jos ei sitä koe juuri sillä hetkellä. Tämän vuoksi yksinäiset ihmiset on vaikea kohdata. Mutta Laing näyttää, kuinka taide voi toimia yhteyksien luojana tässä tilanteessa, saattaa yksinäisyyden kokemuksen heidänkin piiriin, jotka eivät sitä itse koe ja samalla tuoda lohtua muille yksinäisille.

Yksi Laingin teoksen suurimmista anneista on kollektiivisen yksinäisyyden tarkasteleminen ja yhteisön merkityksen pohtiminen. Hän tarkastelee aids-epidemiasta syntyneen paniikin aiheuttamaa yksinäisyyttä homojen parissa. Paniikki osui kaikkein eniten jo valmiiksi marginalisoituihin ryhmiin, mikä lisäsi kollektiivista yksinäisyyttä.

Mutta Laing muistuttaa kauneudesta, mitä voi löytyä vaikeidenkin aikojen keskellä. Laing kertoo esseissään, kuinka taiteilijat taistelivat aidsin stigmaa vastaan ja parempien hoitokeinojen puolesta muun muassa mielenosoituksilla. Esimerkiksi Wojnarowicz oli mukana mielenosoituksissa, joissa vaadittiin hivin hoidon kehittämistä eikä vain annettaisi homojen kuolla tautiin. Laingin tekstit koskettavat, koska ne näyttävät kuinka rankkaa aikaa epidemia on ollut homoyhteisöille, mutta samalla yhteiskunnan halveksuntaa vastaan taisteleminen on tuonut ihmisiä yhteen huolehtimaan sairastuneista ja vaatimaan parempaa hoitoa.

Teksteissään Laing nostaa esiin, kuinka kauneutta voi löytää yksinäisyydenkin keskellä. Laingille yksinäisyys ei ole vain ikävä kokemus ja negatiivisesti koettu tunne, vaan hän näkee yksinäisyydessä arvoa ja rikkautta. Teksteissä tarkastellaan yhteisöllisyyden rakentamisen paikkoja esimerkiksi satamalaiturien kruisailukulttuurin kautta. Laing näkee kauneutta satamalaitureilla tapahtuneissa seksikohtaamisissa, sillä se on ollut yhteisön oma tapa luoda puitteet ihmisten kohtaamisille.

Ohimennen Laing arvosteleekin tämän päivän New Yorkin keskiluokkaistumista ja ydinperhenormatiivisuutta, sillä keskiluokkaistuminen hävittää alakulttuurien tiloja, joissa kokoontua muiden ihmisen kanssa. Samalla ydinperheiden ihannointi pienentää yhteisöt perhepiiriin, jolloin yhteisöllisyys vähentyy yhteiskunnassa. Laing muistuttaa, kuinka yhteisöllisyyden voima auttaa yksinäisyyden kokemuksessa:

“Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.” (302)

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (The Lonely City. Adventures in the Art of Being Alone). Suom. Sirje Niitepõld. Teos, 2024, 336s.

Sara Savolainen on kirjallisuuden maisteri Jyväskylän yliopistosta.