RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Mikael Niemi kirjoittaa nyt Tornionjokilakson ja Pajalan köyhälistön historiaa. Aiheena on 1920 -luvun ”tietyökapina”, kun Pajalan Tieyhtymä rakennutti maantietä nälkäpalkalla. Yhtymä päätti härskisti kilpailuttaa työporukat. Niin köyhien työporukat oli laitettu kilpailemaan siitä, kuka tekee työn halvimpaan hintaan. Nälkäpalkalla meni, eivätkä miehet suoriutuneet työstä vaan aloittivat kapinan. Pajalan tiekapina tunnettiin laajalti, ja sitkeän väännön jälkeen palkkiot saatiin siedettävälle tasolle.

Tuo kapina on Niemen romaanin keskiössä. Sen taustalle asettuu eräänlainen veljesrikos, köyhän veljen katkeruus ja rikkaan veljen julmuus. Wilhelm veli onnistui keplottelemaan Vanhakosken talon perinnön yksin itselleen. Nuorempi Eino sai lähteä tyhjin käsin ja hankkia torpan Köngäksen kylän toiselta laidalta. Tämän lisäksi Wilhelm järjesteli asioita niin, että Eino sai takkiinsa jokaisesta urakasta, mihin hän ryhtyi.

Tainan kuvio on tuttu, ajalleen tyypillinen, kuten vanhoista kotimaisista elokuvista tiedämme. Saattaa olla, että tuossa torpparitarinassa on oman aikansa sävy, ja Pajalassa kerrotun tuntu. Sillä Eino voitti Williamin vain yhdessä asiassa: hän sai vaimokseen Saaran. Niinpä kaksi työtä pelkäämätöntä nuorta lähtivät rakentamaan tulevaisuuttaan. Tätä William ei voinut antaa anteeksi. Koska hän ei voinut tunnustaa tappiotaan, hän tavoitteli Saaraa erilaisin viekkauksin, peräänantamattomasti.

Kenellä on, se saa lisää, mutta se jolla ei ole, siltä otetaan pois enemmän kuin mitä hänellä on. Eino olisi voinut saada osansa perinnöstä, tai hän olisi voinut onnistua ensimmäisessä urakassaan.

Tervanpolttourakka oli lähellä onnistumista, koska sitkeä kannonrepijä voisi polttaa kannoista tervaa ja saada rahaa. Einolla oli onnea, ja aloittelijan tervahauta onnistui – tervan kurssikin oli korkealla. Mutta kauppakumppani uskoi hintojen nousevan, ne kuitenkin romahtivat. Näin Eino sai niskaansa isot velat.

Äärimmäinen ahdinko ja yliluonnolliset kyvyt liittyvät usein yhteen, etnografia tutkii sitä. Kansa kertoo yllättävistä voimista, joita nousee kun ihmisen mitta on täysi. Myös Pajalan tiekapinan kurjuudesta nousee tällainen perinne.

Jotain Pajalan köyhimpien kärsimyksestä oli välittynyt 2000-luvulle asti, kun Niemi kuvaa psyykkisesti oireilevan Siwin varttumista tytöstä naiseksi. Voidaan tietysti puhua traumaattisesta taakkasiirtymästä. Tyttö on epävakaa, saa kohtauksia ja tunnistaa kuoleman merkitsemiä ihmisiä. Hänen isänsä Lassi on Pajalasta kotoisin, hän pitää näkijän kykyä suvulle ominaisena. Lasselle itselleen etiäiset ovat arkea: eli aina kahvit on keitettynä ennen kuin vieras tulee. Lasse on kuitenkin sovussa aavistustensa kanssa.

Niemi ei kuvaa Siwiä kauhugenren keinoin, vaan kansanperinteenä, ja hän liittää tytön oireilut Pajalan tiekapinan kurjimpaan vaiheeseen. Siwin sisällä puhuu vieras ääni, tyttö pelkää sitä, ei tiedä mikä se on. Ratkaisevaa on käynti Pajalassa, siellä isän opastamana hän pääsee sinuiksi esivanhempiensa muiston kanssa.

Romaanin ydintapahtuma, Pajalan tiekapina, kertoo korpikommunismista Ruotsinpuolen Tornionjokilaaksossa. Suomen sisällissodan jälkeinen ilmapiiri välittyi sinnekin. Maantien rakentamista varten täkäläinen tieyhtymä halusi mahdollisimman halpaa työvoimaa. Nälkäiset laitettiin kilpailemaan keskenään, niin että urakat menivät niin halvalla, että niitä ei ollut mahdollista toteuttaa. Miehet oli kuitenkin sidottu sopimukseen, eikä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laiton kapinointi.

Työväenkirjallisuuden henkeen Niemi kuvaa kuinka Pajalan köyhän väen keskuudessa nousee raivo ja viha sortajia vastaan. Einon kohdalla se konkretisoituu raivoksi William -veljeä vastaan. Työväenyhdistys nousee ja saa taakseen niin paljon väkeä, että Tieyhtymä ja sen äveriäät isännät pakotetaan taipumaan uuteen sopimukseen tien rakentamiseksi.

Kun tulee maantie, polkupyörät, kuormurit ja henkilöautot tulevat sekä samalla uusi aika. Romaanin nuori polvi innostuu tästä kaikesta. Romaani ei nosta esiin vanhan väen vastustusta – eikä sitä, että maantie ja puhelin tekivät etiäiset tarpeettomiksi. Kuitenkin tiedetään, että yleensä Pohjoisen lestadiolaisissa yhdistyksissä teiden rakentamista vastustettiin. Saattoi olla paljonkin näkijöitä, jotka tiesivät että maantie merkitsi yhden elämäntavan loppua.

Romaanissa kuvataan lähes eläimellistä raadantaa ja Jonna Joskitt-Päyryn suomennos toimii. Vaikuttavin jakso on työporukan yritys vääntää jättimäinen kanto. Kun kaikki haarajuuret on katkottu kanto ei vielä liikahtanutkaan. Miehet kaivoivat kannon alle kolon, josta jonkun pitäisi ryömiä paalujuuren kupeeseen, sahaamaan se poikki. Apuna on kankimiesten lisäksi itsetehty vinssi, jonka hamppuköysien pitäisi kestää ,jos vain paalujuuri saataisiin poikki. Miehet väänsivät ja vinssasivat.

”Vähä vähältä kanto alkoi kohota kuopastaan. Katkaistut juuret sojottivat mikä minnekin ja saivat sen näyttämään eläimen päältä, hirmuiselta pörröpäiseltä peikolta.
Onkaloon ei mahtunut kuin porukan nuorin ja heiveröisin Kalevi.

– Alahan ryömiä sinne, kiireesti.

Kalevi empi hetken ja seisoi sahanterä sojossa. Sitten hän työnsi toisen kenkänsä koloon, tapaili jalansijaa. Pelokkaana hän kumartui onkaloon…

– Äkkiä nyt !

He eivät tienneet oliko Kalevi kuullut mutta sahaaminen tuntui kiihtyvän. Se yllytti miehiä kiskomaan yhä lujemmin, että kanto kohosi vielä tuuman verran … hetkenä minä hyvänsä sieltä kuuluisi juuren katkeamisesta kertova rysäys.” (163)

Työmiehet yhdistävät voimansa, ryhtyvät työsulkuun tieyhtymää vastaan, aloittavat kokoukset ja marssit. Viimein tieyhdistyksen on maksettava työmiehille säällinen palkkio ja Pajalan tie valmistuu mutta muisto nälkäpalkalla raatamisesta jää paikalliseen historiaan.

Nimi, Silkkiin kääritty kivi, tuntuu viittaavan erääseen romaanin sivujuonteeseen. Mutta oliko alkuteoksen nimi Sten i siden – kuten sisäkannessa lukee ? ”Kivi tien sivussa” viittaisi tiekapinaan.

 

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi, suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2025

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta