VESA LAHTI

Rebecca F. Kuangin teoksessa Yellowface nuori kirjailija viettää iltaa ystävänsä menestyskirjailijan kanssa. Sattuu tapaturma ja ystävä menehtyy. Sattumoisin huoneistosta löytyy lähes valmis käsikirjoitus ja päähenkilö June Hayward näkee tilaisuutensa ja hyödyntää sen. Pian markkinoiden myyntilistojen kärkeen yltää Juniper Songin teos Viimeinen rintama. Seuraa vimmainen kertomus petoksesta, menestyksestä, kustannusmaailman raadollisuudesta ja tuhon kierteestä somen kaoottisessa maailmassa.

Taidemaailman plagioinnit, väärennökset ja identiteettivarkaudet eivät ole tänään mikään uusi asia. Musiikkia kopioidaan ja väärennettyä maalausta väitetään suuren mestarin tekemäksi ja signeeraamaksi. Kirjallisuudessa plagioidaan, joko suoraan jonkun toisen kirjailijan tekstiä tai lainataan vannomalla intertekstuaalisuuden kaiken sallivuuden nimissä. Eräs huomattavin Suomessa julkisuutta saanut kirjallinen plagiointi oli 1960- luvun lopulla käyty julkinen keskustelu Mauri Sariolan Esko Laukon nimellä julkaistusta romaanista Sen yli käy vain tuuli viheltäin (1969). Kävi ilmi, että tarinan juoni vastasi suurelta osin aikaisemmin Yhdysvalloissa julkaistun Bill. S. Ballingerin teoksen Kynsi ja hammas juonta. Laukon (Sariolan) kirjassa oli lukuisia suoria tekstilainauksia Ballingerin teoksesta. (Nyqvist, Oja 2018, 262) Tapauksen tiimoilla käytiin kiivasta polemiikkia juoru- ja iltapäivälehtien palstoilla. Myös Sariola otti kantaa väitteisiin ja kiisti Esko Laukkona luonnollisesti plagioinnin. Lopulta riita sai päätöksensä, jonka lopputuloksena Sariola joutui maksamaan korvauksia Ballingerille. Sariola esitti lehtien palstoilla viatonta ja näin periaatteessa kaikki julkisuus oli pelkkää mainosta kirjailijan tuotannolle. Muutamassa elokuvassakin on käsitelty kirjallisia väärennöksiä ja etenkin identiteettivarkauksia. Esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa The Words, 2012 (suom. Pariisin sanat) tehdään rikos varastamalla toisen henkilön käsikirjoitus. Myös suomalaisessa Aleksi Salmenperän vuonna 2018 ohjaamassa elokuvassa Tyhjiö kirjailija Ilmari Kuutsan romaani ilmestyy filmin päähenkilön kirjailija Eero Kailan kirjoittamana.

”Ette varmasti usko minua, mutta mielessäni ei käynyt kertaakaan, että ottaisin käsitellyn romaanin omiin nimiini. En punonut katalaa suunnitelmaa siitä, miten pääsisin hyötymään kuolleen kaverini työstä. Ihan oikeasti – työni tuntui luonnolliselta, kuin juuri se olisi kutsumukseni, kohtalon johdatusta. Alkuun päästyäni tuntui itsestään selvältä, että minun oli vietävä Athenan työ loppuun ja viimeisteltävä se.” (35)

Teoksen kertojaminä June on pettynyt. Hänen esikoistaan myytiin ennakko – odotuksista huolimatta vain pari tuhatta ja kirjailijavierailut ja esiintymiset supistuivat hyvin lyhyeen. Hän seuraa ystävänsä Athenan nopeaa nousua kirjallisuuden megatähdeksi ja tämän kirjojen myyntimenestystä. Kateus kalvaa, vaikka sitä on vaikea myöntää.

Teokseen mahtuu monia käänteitä. Kuang kuvaa onnistuneesti Juniperin/Junen sisäistä kamppailua itsesyytösten pyörteissä. Näin ollaan myös lujasti ajassa kiinni, roikutaan minuutista toiseen someklikkausten perässä. Twitter myöntää, hyväksyy, kieltää. June jää koukkuun omaan menestykseensä ja sillä on hintansa. Hänen keinokseen valikoituu ”patchwriting”, jossa väärentäjä poimii kohtia alkuperäisestä tekstistä, mutta silti lopputulos näyttäytyy liiankin samankaltaisena originaalin kanssa aina rakennetta myöten. Tosin lukijat eivät saa tietää koko totuutta kaikesta somekohinasta huolimatta.

June selaa päättömästi puhelintaan, jatkaa tuomiopäivän surffailuaan. Mielenterveys horjuu. Hän miettii jatkuvasti ottaako kantaa, avaako uuden keskustelun vai ryhtyykö tuloksettomaan ja vaaralliseen dialogiin tuntemattomien kanssa.

” Olisi pitänyt jättää juttu siihen. Keskustelu oli lopultakin tyrehtynyt, aivan kuten Brett oli luvannut. Minun ei tarvitse enää blokata viestejä siinä pelossa, että ne kaatavat puhelimeni. En ole enää Twitterin keskushenkilö. Mutta ongelma onkin juuri siinä – olen ajautumassa merkityksettömyyteen.” (203)

Liikutaan heikoilla jäillä, kun Junea syytetään rodullisesta omimisesta. Hän ei ole kiinalainen, eikä hänen suvussaan ole aasialaista verta. Nettikeskusteluissa herättää pahaa verta se, että Juniper Song nimestään huolimatta ei ole aasialainen. Rasismi nousee monen kielenkärjelle. June on pulassa. Kuinka hän voi yleensäkään kirjoittaa valkoisena kiinalaisten historiasta?

Helene Bützow suoriutuu käännöstyöstään ansiokkaasti. Hän ei pyri selittämään meille kaikille tuttua nettisanastoa, vaan ”skrollaa” juohevasti eteenpäin. Kaikesta näkee, että nyt ollaan hyvissä käsissä, onhan Bützow suomentanut muiden muassa Don DeLillon, Sarah Watersin, Kazuo Ishiguron ja Philip Pullmanin teoksia. Alkuperäisteoksen nimeä ei ole suomennettu. Ehkä juuri tässä tapauksessa se ei ole tarpeen. Suomalainen lukija osaa tulkita. Alun perin kyse on Yhdysvalloissa ja etenkin Hollywoodissa tavasta, jolla valkoiset näyttelijät esittivät itäaasialaisia hahmoja ja käyttivät meikkausta aasialaisten kasvonpiirteiden luomiseksi. ”Yellow”- sanalla on sinänsä myös rasistinen merkitys, koska sillä merkataan joku pelkuriksi. Osittain juuri näistähän koko kirjassa on juuri kysymys. June on niin tahtoessaan rohkea, mutta kavahtaa joskus omaa varjoaankin. Kuang kuvaa varsin taidokkaasti tätä häilyvyyttä. Epävarmuus ja jännitys tiivistyy kohti loppua. Onko tälle kehityskaarelle loppua, löytyykö kaiken rauhoittavaa ratkaisua?

”En suistukaan epätoivoon. En tunne lähestyvästä paniikkikohtauksesta kieliviä merkkejä. Itseasiassa aivan päinvastoin: olen äärimmäisen rauhallinen, täysin zen. Tunnen olevani elossa. Huomaan sommittelevani lauseita, muotoilevani ilmaisuja, hahmottelevani vastakertomusta. Olen hirvittävän huijauksen uhri. Minua nettikiusattiin, stalkattiin ja manipuloitiin uskomaan, että olin tulossa hulluksi.” (332)

Kirjailija Kuang kirjoittaa hyvin uskottavasti tarinansa varjolla myös amerikkalaisen kustannusmaailman säännönalaisuuksista, siellä valitsevista hierarkioista ja vallankäytöstä. Pieni kirjailija on vain sakkipelin moukka taistelun melskeessä, jota hallitsevat kruunaamattomat kuninkaat ja kuningattaret kustannusyhtiöiden johdossa. Ja jossakin siellä ruutujen lomassa omaa tietään menestykseen ja maineeseen raivaavat agentit ja kustannustoimittajat kirjailijan kustannuksella. Kuang rakentaa romaanin taidokkaasti lähes dekkarimaiseen tyyliin ja lukija odottaa jännityksellä viimeisille sivuille saakka, kuinka Junen käy.

PS On kunnioitettavaa, että Kustannusyhtiö TEOS on laittanut suomentajan nimen kirjan kanteen. Näin annamme käännöstyölle sille kuuluvan arvon.

 

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Suom. Helene Bützow. Helsinki: Teos. 2024. 336 s.

Nyqvist, S. & Oja O. 2018. Kirjalliset väärennökset. s. 254–267. Gaudeamus. Tallinna.

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija, FT Jyväskylän yliopistosta