RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

On talvinen aamunkoitto ja vielä pimeää, nuori nainen juoksee hädissään lumista metsätietä. Avaus on kuin kohtaus sarjafilmistä. Nainen on juuri todistanut murhatyötä ja näyttää pakenevan. Mutta nyt poliisiauton vilkkuvaloja ei näy, on talvi 1942 ruotsalaisessa kylässä maatyölaisten asumusten lähellä.

Patrik Svenssonin Laupias murhamies ei kuulu True crime -genreen, vaan kertovaan tietoon, jossa tositapahtuman dokumenteista luodaan eläviä tapahtumia romaanitaiteen keinoin. Tosin avauskohtaus tuntuu kuluneelta ja toimisi paremmin filmattuna.

Svenssonin aihe on vaikuttava: hän kertoo köyhistä maatyöläisistä, ja laupias murhamies on eräs heistä – Elof Nilsson. Hänen vaimonsa Mathilda oli synnyttänyt 13 lasta. Järkyttävä osa lapsista oli menehtynyt sairauksiin, jotka saattoivat johtua puutostiloista.

Tämä tavallinen Nilsson, muonamies, kuului suurtilojen alustalaisiin. Muonamies sai palkkansa osin muonana. Todellakin, pienellä rahasummalla työskentelevä Elof Nilsson sai viedä perheelleen neljä litraa maitoa päivässä. Lapsikatras oli kuitenkin niin suuri, että neljä litraa maitoa taisi mennä heille eikä siitä paljoa voita kirnuttu.

Nilssonit olivat niin kurjia ja vähäpätöisiä, että heitä tuskin huomattiin olevan olemassa. Heidän kaltaisensa olivat tuttu osa 1900 -luvun alkupuolen maaseutukulissia: heidän kurjia elinolojaan ei lainkaan nähty. Maaseutu eli muuttumatonta vuodenkiertoaan, niin kuin aina, huomaamatta heitä, joilla ei ollut enää voimia ajatella tulevaisuutta, ei edes ensi vuotta. Elof tekee tekonsa eräänlaisena armotyönä, lopettaakseen elämän joka oli muuttunut pitkittyneeksi kitumiseksi.

Sitä umpikujaa, jossa Elof tarttui aseeseen, on vaikea nykyajan ihmisen ymmärtää. Jännärinä aihe menisi täysin pilalle, Svensson välttää huolella kaikki jännityksen elementit. Paitsi sen, että lukija pidetään pimennossa itse murhatyön suhteen aina siihen asti, kunnes se kuvataan järkyttävän ja kuvottavan konkreettisesti. Siksi en paljasta murhaa tässäkään: spoileri pilaisi harvinaisen paljon.

Mutta ärsyttävästi hyökkäilevistä koirista on pakko kertoa. Sillä Nilssonit saivat ylimääräiseksi harmikseen huonot välit naapureiden kanssa. Nilssoneista naapurit alkoivat tuntutua piinaavilta: koirat usutettiin hyökkäilemään lasten kimppuun. Lisäksi oli naapurinmiehen röhöttävä ruma nauru, ja naisen myrkyllinen pilkka. Mitä väsyneempiä olivat aikuiset, sitä enemmän koirat räksyttivät.

Svensson ei tunnu täysin onnistuvan kuvaamaan monotonisen arkista raatamista, ja olemassaolon lohduttomuutta. Kertoja dokumentoi, mutta ei onnistu näyttämään sitä kurjuuden alinta tasoa, missä Elof perheineen kituu ja kituuttaa. Elämä on enemmän kuin märkiä puita polttaisi.

Tähän kurjuuteen viitataan toistuvasti, mutta vain yleisellä tasolla. Sen konkreettinen, romaanimainen tai elokuvallinen kuvaus jää tekemättä. Mikko Niskasen Seitsemän surmanluotia on sukulaisteos, jossa konkreettinen kurjuuden ja umpikujan kuvaus on onnistunut.

Svenssonin kerronnassa kaikki ei tällä kertaa toimi niin kuin Ankeriaan testamentissa, hänen maailmanmaineeseen yltäneessä teoksessaan. Mutta tuo kerronnan haparointi katoaa heti, kun päästään teoksen keskeisiin tapahtumiin: laupiaan murhamiehen tekoon.

Jatkuva puute on piinaavaa puutteen ja puurtamisen jatkuvuutta. Me nytkyaikaiset ihmiset tunnemme pitkästyneisyyden, mutta siihen on Nilssonien tapauksessa lisättävä apatia, anemia, aliravitsemus – ja mitättömyyden tunne jolle ei ole loppua.

Sillä köyhistäkin köyhinkin ihmisolento haluaa hieman arvostusta, jonkinlaista tunnustusta edes naapureiltaan. Lehdistössä arveltiin, että eräs syy murhiin oli huonot välit naapurin kanssa ja sietämättömän vihaiset koirat. Svensson kritisoi tällaista selitystä. Hän pohtii teoksessaan sitä elämäntilannetta, ja sitä poliittista tilannetta mikä ajoi Elofin murhatyöhön, ja naapurin osuutta siihen.

Yksinkertaisesti: onko mikään niin inhottavaa kuin katsella päivästä toiseen naapureita jota ovat yhtä kurjassa asemassa kuin itse. Peilin tavoin, heissä on näkyvillä se surkeus, jota ei omalla kohdallaan tajua. Ehkä siksi naapurit olivat ottaneet tehtäväkseen osoittaa kyläläisille olevansa sentään Nilssoneita parempia. Käytännössä eli yhteisellä pihalla he osoittivat näille kaiken mahdollisen halveksuntansa.

Näin syntyy maalaisyhteisö, joka kieltäytyy näkemästä.

Svensson kuvaa suhteellisen myötätuntoisesti suurmaanomistaja Arvidia. Hänen sukutaustansa ei poikkea paljoa Elofin taustasta, paitsi siinä, että muonamiehen sukuperintö muodostuu epäonnistumisista, kun taas suurtilallisen taustalla on isoisän onnenpotku.

Arvid pitääkin itseään maatyöläisistään huolen pitävänä isäntänä. Niin hän kuvitteli tilanteen ja kertoi toimittajille että Elof oli hyvä työmies eikä perhe kärsinyt puutetta  Svensson osoittaa kuinka näkökyvytöntä: lehdistö uskoi, että Nilssonin perhe ei kärsinyt puutetta – tarkemmin elinoloja katsomatta.

Arvid -isännän humaanin puolen symboliksi Svensson nostaa hänen ornitologiset harrastuksensa. Tämä dokumentoi Ruotsissa ennen näkemättömän tapauksen, kun minevapöllö ilmestyi hänen pihapiiriinsä. Pöllö, joka asustaa eteläeuroopassa, on myyttinen viisauden ja kohtalon hetken pöllö. Ja murhatyön aikoihin, minervan pöllökin katosi.

Toisaalta tuo pöllö on asetettu teoksen kanteen. Miksi, se jää arvoitukselliseksi. Samoin se, miten eloisasti Svensson keskittyy kuvaamaan kevätlintuja lintuja ennen murhaa:

”Kevät saapui lopulta, myös vuonna 1942, toisen sotatalven jälkeen. Valo palasi. Äänet palasivat. Hiekkatien varrella rehottavassa, polvenkorkuisesa heinikossa surisi. Hevoskärpäset ja kimalaiset lentelivät ympäriinsä vastaheränneinä ja pöllämystyneinä. Muuttolinnut palasivat, pääskyt ja kiurut. Hiirihaukat ja haarahaukat. Kujanteella rähisevät naakat. Iltahämärässä aaltoilevat kottaraisparvet.”

Ehkä typovirheen takia vuosiluku on väärä – kyseessä täytyy olla kevät 1941 – koska murhatyötä ei oltu vielä tehty, vaan Elof herää rutiinimaisesti. Kuvaus onnistuu kuitenkin kuvaamaan, kuinka toisto on puuduttanut työmiehes Elofin mielen ja ruumiin:

” Yli neljänkymmenenviiden työvuoden aikana iskostuneen toimintatavan mukaisesti hän nousi joka aamu pimeän aikaan ja lähti töihin tallille. Hänen kaita, jäntevä vartalonsa ja hintelä olemuksensa oli niin työn muovaama, ettei hänen tarvinnut enää uhrata ajatustakaan sen liikuttamiseen. Hän heräsi, nousi sängystä ja ryhtyi työhön, Rytmi oli niin toistuva, että sen myötä kehosta ja mielestä oli tullut yhtä. Rytmi jatkaisi hänen liikkeidensä ohjaamista niin kauan kuin koko keho ylipäänsä kykeni nousemaan sängystä. Muutakaan vaihtoehtoa ei tietenkään ollut olemassa”. 119

 

Patrik Svensson: Laupias murhamies, kertomus kansankodin kurjalistosta, suom. Anu Heino, Tammi 2026

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta