RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Ehkä roskaruuasta voisi puhua laajemminkin, kuin vain rasvaisena pikaruokana. Ultraprosessoitua teoksessa jotkut einekset, leivät ja jopa terveellisenä mainostetut jugurtit paljastuvat roskaruuaksi. Näitä ruokia saatetaan jopa markkinoida terveellisinä ja laihduttavina – vaihdetaan kerma kumiksi, niin syntyy terveystuote.

Brittilääkärin ja toimittajan Chris van Tullekenin kertova tietoteos alkaa osuvasti, kun isä huomaa eräänä kesäpäivänä, miten lapsen unohtama jäätelö ei sulakaan vaan muuttuu limaklöntiksi. Näin jäätelön kumit paljastuvat: ”kumit kuitenkin lisäävät luistavuutta, mikä on erittäin toivottavaa, sillä silloin tuote tuntuu suussa öljyiseltä ” (34).

Sulamaton jäätelö on ollut teollisuuden unelmana jo pitkään. Se säästäisi kustannuksia, jäätelöklöntit voisi kuskata kauppaan sellaisenaan. Varsinainen jäätyminen tapahtuisi vasta pakastearkussa. Ainoa huoli on se, että jos lapsi näkee tuon limaklöntin, hänen ei teekään enää mieli jäätelöä.

Voittojen takia kalliit ainekset, kuten voi tai kerma, vaihdetaan edullisimmasta biomassasta prosessoituun öljyyn ja muunnettuun tärkkelykseen, Rasvaa muistuttavaa suutuntumaa tuotteeseen saadaan kumista ja emulgointiaineista.

”… ainesosien kustannustehokkuus tarkoittaa sitä, että monet korvikkeista – palmusteariini, palmuydinöljy, ennastetut maidot, emulgointiaineet – yksinkertaisesti jäljittelevät aitoja ja kalliita raaka-aineita… Yleensä nuo yhdisteet on valmistettu erottelemalla ne eläinten rehukasveista” (31).

Tämä on helppo huomata, kun katsoo minkä verran teollisessa hillossa on marjoja. Syy on se, että aidot raaka-aineet maksavat. van Tullekenin keskeinen väite on, että teollisesti valmistettujen ruokien materiaalikustannukset painetaan niin alas kuin mahdollista – ja sillä on seurauksensa.

Hillossakin varsinainen raaka-aine voi olla jotain muuta kuin marjaa, ja sekin ostetaan niin halvalla kuin mahdollista. Koska herkullinen maku lisätään jälkeenpäin, syötävä herkku voi olla rehua, tärkkelystä tai halvinta palmuöljyä – ei väliä. Tuo massa on pesty, valkaistu, maustettu ja värjätty siihen lorautetaan minimi määrä marjoja, jotka sekoittuvat monien muiden ainesten joukkoon. Onneksi tuon aidon raaka-aineen määrän voi lukea tuoteselosteesta.

van Tulleken kirjoittaa rennosti. Vaikka teoksessa on pamflettimaisen kovia väitteitä, hän ei paheksu tavallisia kuluttajia. Hän ymmärtää lihavuudesta kärsiviä, hän ei syyllistä ihmisiä joilla ei ole varaa muuhun kuin halvimpaan ruokaan. Hän ei ylenkatso ihmisiä joiden lohturuoka on onnetonta.

Ultraprosessoitua ei siis ole pelkkää ravitsemusoppia. Siinä on myös taloustieteellinen ja yhteiskuntapoliittinen näkökulma. Lukija laitetaan kohtaamaan varattomuuden, ylipainon ja sairauksien kehä. Vaikuttavin jakso teoksessa on Amazon -joen varerella, kun Tulleken esittelee 2010-luvulle asti seilanneen uivan marketin, Nestlén ostosparatiisin. Sen piti tuoda nykyajan ruokanautinnot uinuviin jokivarsikyliin. Tuo merketlaiva oli jättimäinen:

”Nestlén mukaan oli yhteiskunnallisesti arvokasta kaupata yrityksen lisäaineilla höystettyjä tuotteita kahdensadan pienmyymälän ja seitsemäntuhannen myyjän välityksellä kuukausittain noin 700 000 pienituloiselle asiakkaalle.” (277)

Toisin kävi ja ihmisten ylipainosta voi nykyään päätellä missä kylässä marketlaiva on pysähtynyt. Kotipuutarhat ovat rappiolla, koska laiva tuodessaan nykyaikaiset herkut, aiheuttivat paikallisten ruokasysteeminen romahduksen. Köyhät mutta terveet ovat nyt köyhiä ja sairaita.

Toisaalta ultraprosessioitu ruoka ei varsinaisesti edes ole epäterveellistä. Haitalliseksi tämä uusi roskaruoka muuttuu vasta, kun se syrjäyttää perusruuan, eli vihannesten, viljojen, marjojen ym. käytön. Syynä on van Tullekenin mukaan se, että tämä teollinen tuote ravitsee huonosti, koska se on kaloripitoista ja ravintoaineköyhää. Se on herkullista, mutta ei tee kylläiseksi. Näin se saa kuluttajan ahmimaan liian suuria annoksia.

”… nämä elintarvikkeet on suunniteltu hämäämään ihmiskehon järjestelmiä, jotka säätelevät painon hallintaa.”(14)

Lihominen on globaali ilmiö, ja sen syyt on selvitettävä. Tullekenin mukaan keskeistä on vääristynyt talous, jossa raaka-aineen ei saisi maksaa mitään. Toki raaka-aineen arvo tunnustetaan mainoksissa, mutta ei kustannuspuolella. Siksi elintarviketeollisuuden edustajat tulisi hänen mukaansa katsoa jääveiksi, kun asiaan liittyvistä rajoituksista päätetään. Talouteen liittyvä eturistitiita on niin iso, että jopa alan parhaat innovoijat alistuvat talouspuolen tahtoon.

Tämän jälkeen hän kuvaakin, miten nyt eletään tilanteessa, jossa elintarvikkeiden säätelyä vähennetään. Joiltain osin elintarviketeollisuus saa hänen mukaansa jo itse arvioida käyttämiensä kemiallisten ainesten vaarat. Ja yhteiskunta maksaa ongelmat joita syntyy. Tietysti asia on vivahteikkaampi, mutta teollisuuden talouspuolen ääntä kuunnellaan aiempaa enemmän.

Eikö ylipaino ole kuitenkin jokaisen lihavan oma vika? Ei. Tämä tarkoittaisi oletusta, että ihmisten kyky huolehtia itsestään olisi romahtanut kaikkialla 1970-luvun jälkeen. Eri-ikäisten valkoisten, mustien, latinojen, aasialaisten miesten ja naisten lihavuus on lisääntynyt niin valtavasti, että ”oma vika” ei enää riitä perusteeksi, vaan syyt tulee selvittää.

van Tulleken itse paneutuu ultraprosessoituun ruokaan myös syömällä sitä. Hän ottaa rankan kuurin. Testin tulos on kuvotus ja halu päästä paremman ruokavalion piiriin. Teoksen kannalta temppu tuntuu varsin turhalta. Se on mainos, jota onkin sitten esitelty mediassa kautta Euroopan, Iltasanomatkin esitteli sitä.

Parasta on van Tullekenin pitkä kokemus ja uteliaisuus, toimittajana hän tekee erinomaisen eläviä haastatteluja. Eikä edes tavanomaisin tempuin, eli kuvaamalla kuinka hastateltava tulee sovittuun kahvilaan. Tai kertoo hän senkin. Mutta muuten ihmiskuvaus on loistavaa. Se mitä jututettavat tietävät, ja miten ruuan ongelmat heitä kiehtovat, se avaa lukijalle ultraprosessoidun maailman.

Elintarviketeollisuuden sisäpiiriläiseksi tituleerattu Paul Hart toteaa ”ettei jogurtti ole muuta kuin väline, jonka avulla esitetään terveysväittämiä… Kuluttajaa houkutellaan sillä ajatuksella, että jokin puute ruokavaliossa voitaisiin korjata kulauttamalla kurkkuun pullollinen lisäaineita pursuavaa jogurttia.” Tämä jugurtti ei ole elävää, ei sitä mitä kuluttaja tarvitsisi, se on varastoitavaa, pitkään säilyvää ja elotonta.

Ultraprosessointiin tarvitaan öljykasvien plantaaseja. Sieltä puidusta massasta puhdistetaan väritöntä, hajutonta ja mautonta öljyä, jota voi käyttää mihin tahansa. Niinpä puristettu öljy kuumennetaan, käsitellään fosforihapolla vahojen poistamiseen, se neutraloidaan natriumhydroksidilla, valkaisevat bentoniitilla ja lopulta deodoroidaan korkeapainekaasulla. Näin valmistetaan 90 % ruokaöljyistä, eli tutut rypsi-, rapsi- soija-, palmu-, ja auringonkukkaöljyt.

van Tullekenin mukaan meidän ei pitäisi olla huolissamme niinkään ruoan ravintoaineista kuin prosessoinnista –  koska alan säätely on riittämätöntä. Ensinnäkin elintarviketeollisuuden ei pitäisi rahoittaa politiikkoja tai influenssereita.

Hän suhtautuu varsin nihkeästi esim. Jamie Oliverin työhön nuorten ruokakulttuurin parantamiseksi siksi, koska Oliver tekee myös yhteistyötä elintarvikefirmojen kanssa. Ilman muuta elintarvikealalla on ”hyviä tyyppejä” ja ruokakulttuurin parantamiseksi tehty työ on tärkeää. Mutta van Tulleken muistuttaa siitä, että itse teollisuuden piirissä kustannusten minimointi voittaa aina, ellei alaa säädellä siitä riippumattomien poliitikkojen toimesta.

 

Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua. Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa ? suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Gummerus 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjalisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.