TOMI SIRVIÖ

Stacy Willinghamin jännitysromaanissa Kaikki vaanivat vaarat Isabelle Draken taaperoikäinen poika on viety yöllä omasta sängystään. Tapauksesta on kulunut vuosi, eikä Isabelle ole sen jälkeen saanut nukuttua.

Päähenkilö kiertää kertomassa tragediastaan true crime -tapahtumissa. Hänen tarkoituksenaan on saada tekijä kiinni, sillä murhaajat tapaavat käydä tuon kaltaisissa tilaisuuksissa elämässä uudestaan tekoaan. Isabelle toimittaa jokaisen tilaisuuden vieraslistan poliisille.

Erään yleisötilaisuuden jälkeen päähenkilön seuraan liittyy podcast-juontaja, jonka lähetysten avulla on aiemmin selvitetty ainakin yksi tapaus. Modernit välineet ovat siis Isabellen apuna. Netissä ilmestyvien true crime -tapahtumien arvosteluista voi bongata epäilyttäviä kommentteja. Itkuhälyttimen kamerastakin saadaan videokuvaa, mutta vain sieppausta edeltäviltä viikoilta, sillä paristot on unohdettu vaihtaa.

Kuin nykypäivän teknologian vastakohtana teoksessa on paljon myös kauhufiktiosta tuttua kuvastoa: Home leijuu kuin haamu, kuolleelle selviää kaikki salattu. Niin ikään vastaus voi liihottaa mieleen haamun tavoin. Kasvitkaan eivät säästy kalmalta, jota lapsuudenkoti puhaltaa. Jokainen portaiden tai lattian narahdus on miltei kuin perheenjäsen kartanossa, jossa on kuollut sotilaita 1800-luvulla. Teoksen todellisuuskäsitys on monitasoisuuteen tähtäävä. Mutta ovatko ilmiöt vain harhoja ja vertauskuvia, se selviää teoksen lopussa, viimeistään epilogissa, jossa selitetään kaikki, eikä lukijalle jää mitään pohdittavaa, paitsi ehkä se, toimiiko päähenkilö moraalisesti oikein aivan kaikessa. Kaikki vaanivat vaarat lähestyy niin sanotun selitetyn gotiikan lajityyppiä.

Teksti toistaa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan jopa samalla sivulla. Toisto liittyy unettomuuteen, sillä näin toimii mieli, joka ei saa lepoa. Isabellen on matkustettava välillä lapsuudenkotiinsa ja selvitettävä mikä oli hänen suhteensa siskonsa kuolemaan, oliko unissakävelyllä silloin osansa tragediassa. Sitten hänen on ratkaistava ex-miehensä ensimmäisen vaimon itsemurhan salaisuus ja niin edelleen. Hän peilaa tapauksia toisiinsa ja tekee eroa niiden välille. Toisto johtaakin uusiin merkityksiin. Miten ex-mies oli kuvaillut Isabellelle silloista vaimoaan, on vastaus siihen, miten päähenkilö on kuvailtu uudelle ihastukselle. Romaani on parhaimmillaan, kun Isabelle kuvailee lapsuudenkotiaan aikuisen silmin. Hänen lapsena sepittämänsä tarinat putkahtelevat hänen tajuntaansa:

”Margaretin nukke oli mukana arkussa, hänen kainalossaan. Äiti ei kestänyt ajatusta, että Margaret haudattaisiin yksin, mutta tuntui kammottavalta ajatella, että posliiniset silmät pysyisivät auki arkun sulkeutuessa nuken ja Margaretin painuessa pimeyteen. Aika kuluisi, Margaretin ruumis mädäntyisi ja maatuisi, ja hänestä jäisi lopulta jäljelle vain luut, mutta elävältä haudattu Ellie-nukke sisareni kainalossa tuijottaisi edelleen pimeyteen suu hymyssä.” (s. 248.)

Nopeasti kerrottu nukketarina, jonka kiihkeää tahtia lauseenvastikkeet korostavat, tuo Edgar Allan Poen tuotannosta muistuttavia sävyjä romaaniin: elävältä haudatuksi tulemisen pelko on vahvasti läsnä nukkepersonifikaation ansiosta. Nuken nimen muistaminen johtaa erittelyyn, joka puolestaan osaltaan johtaa koko mysteerin ratkaisemiseen. Mikään teoksessa ei ole ylimääräistä. Kaikki vaanivat vaarat ajaa tehtävänsä eli säilyttää arvoituksensa tarpeeksi pitkään.

 

Stacy Willingham: Kaikki vaanivat vaarat (All the Dangerous Things) Suom. Einari Aaltonen. Tammi 2025. 342 s.

Tomi Sirviö on runoilija ja kirjoittamisen väitöstutkija Jyväskylän yliopistosta.