TOMI SIRVIÖ

A.J. Ryanin tieteiskauhuromaanissa joukko ihmisiä herää ilman muistoja, pää kaljuksi ajeltuna ja arpisena paatista, joka seilaa kuin kauko-ohjattuna kohti tuntematonta. Jokaiselle ryhmän jäsenelle on tatuoitu nimi käsivarteen. Nimi ei kuitenkaan ole heidän omansa vaan kuuluu jollekin kirjailijalle. Kertoja kertoo tapahtumia Huxleyn näkökulmasta. Huxley viittaa Aldous Huxleyhin, jonka tunnetuin teos on dystopiaromaani Uljas uusi maailma (1932). Heitä vainoaa punainen sumu. He saavat välillä käskyjä ja ohjeita puhelimitse. He kohtaavat väkivaltaisia ihmisiä, minne menevätkin. Ihmiset ovat sitä hirviömäisempiä mitä pitemmälle joukkio salaista päämääräänsä pääsee.

Ryanin teoksen voisi kuvitella helposti yhdeksi niistä tv-sarjoista ja elokuvista, joita viime vuosikymmeninä on tulvinut katsojien iloksi: ollaan maailmanlopun maisemissa, hirviöt kulkevat ympärillä, eikä eläviinkään voi luottaa. Monissa post-apokalyptisissä elokuvissa on keskeistä jokin aisti tai ihmisen perustoiminto, jonka herättäminen johtaa kuolemaan. Hiljainen paikka -elokuvasarjassa se on kuuloaisti: pieninkin ääni tuo hirviöt paikalle. Bird box -elokuvassa täytyy peittää silmät siteellä, muutoin kuolleen omaisen hahmossa ilmestyvä tuonpuoleinen voima houkuttelee uhrinsa itsemurhaan. Ryanin romaanissa keskeistä muistamisen torjuminen. Elokuvallisuutta lisää se, että romaani pakostakin keskittyy toimintaan, koska mielensyvyyttä ei ole, ei ole muistojakaan. Teoksen idea muistuttaa paljolti tv-sarjaa ja videopeliä The Last of Us, jossa sieniepidemia tekee ihmisistä zombeja. Ryanin romaanissa ihmisen ruumis sekoittuu kasvien kanssa, mikä tuotetaan mm. ilmaisun ’vegeliha’ kirjaimellistumisen avulla: vegeliha on korvannut ruumiin ihmislihan. Myös James Herbertin kauhuromaani Usva (1975), jossa veritekoja aiheuttava elävä organismi pääsee valloilleen Englannin sotaministeriöstä, tulee Verenpunaista sumua lukiessa aika ajoin mieleen.

Ryanin teoksessa ei saa muistaa.  Jos joukon jäsen muistaa, kuka on, hän elää keskeisemmän traumansa läpi, mikä on vaaraksi häntä ympäröiville ihmisille, sillä hän kostaa kokemansa vääryyden heille luullen heitä pahantekijöikseen. Siksi muistajat täytyy eliminoida.

Ihmiset ovat kuin lihallisia kummituksia, jotka ajattelevat vain traumaansa ja vaeltavat raunioituneessa Lontoossa. Heidän ruumiinsa on muuttunut iljettäväksi. Päähenkilö luulee ensin, että heidän kimppuunsa käyneen naisen kasvoilla on naamio, mutta pian hän ymmärtää olleensa väärässä:

”Kun hän katsoi tarkemmin silmää, hänelle valkeni ällöttävästi, että silmäluomet olivat samaa moska-tahnaa. Ihoa. Tuon on naisen ihoa…” (s. 99.)

Kummitusten lisäksi hirviöt muistuttavat vampyyreitä, ihmissusia ja zombeja, jopa vedessä eläviä lonkerohirviöitä. Lopulta saadaan selville, että ne voivat muistuttaa mitä populaarikulttuurin pelottavaa hahmoa tahansa. Hirviöiden kehokauhuun pohjatuvat kuvaukset yltyvät sitä pitemmiksi ja tehokkaammiksi mitä lähemmäksi päästään ilmiön salaisuuden lopullista paljastumista. Marja Helasen suomennos välittää hyvin tieteiskauhulle ominaisen neutraalin mutta samaan aikaan järkyttävän sävyn, jossa mainosmainen julistavuus on korvannut inhon:

”Plath astui askelen eteenpäin ja kumartui vetäisemään peiton pois. Sen alta paljastunut ruumis oli ihminen polviin asti mutta niiden alapuolelta pelkkä rehottava kärhipuska, jonka ulokkeet liittyivät seinien ja katon sekalaiseen vihantaristikkoon. Kaiken lisäksi siinä lojui mies. Liikuntaa vieroksunut keski-ikäinen mies, jonka roikkomaha peitti osan vaatimattomista sukuelimistä. Kasvot olivat kuitenkin alle kymmenvuotiaan tytön. Nyt niitä rumensi otsaan ilmestynyt luodinreikä.” (s. 169.)

Koska muistaminen on niin kohtalokasta, sitä täytyy välttää viimeiseen asti. Asetelma tuottaakin jännitettä, sillä toisaalta päähenkilöt haluavat muistaa keitä he ovat, riippuhan identiteetti suureksi osaksi muistoista. Jos näkee unen, se voi sisältää muistoja, joten ihminen pyrkii nukkuessaankin kontrolloimaan itseään. Miltei kaikki on romaanissa arvoituksellista. Kerronta kuin pyrkii estämään salaisuuksien ratkeamista: Kun henkilöt saavat puhelun, on puhelin ensin löydettävä. Tilannetta valaiseva video on katketa, koska läppärissä on vain kolme prosenttia akkua.

Populaarikulttuurissa tällaisiin iskujoukkoihin on kuulunut tiettyjen ammattiryhmien edustajia. Ryhmässä on oltava ainakin väkivaltaan valmis poliisi, terveydenhoitoalan edustaja ja tiedemies. Tuota tietoa hyödyntäen romaanin henkilöt yrittävät päätellä kunkin roolin. He yrittävät saada selville omia ammattejaan myös lihasmuistin avulla. Rhys-niminen henkilö luulee olevansa lääkäri. Syntyykin alleviivaamatonta huumoria, kun hän luulon perusteella suorittaa ruumiinavauksen romaaniin alussa löytyneelle vainajalle ja tutkii tämän munuaisen.

Näkökulmahenkilö puolestaan löytää viinapullon ja alkaa täristä, mikä on merkki siitä, että hän voisi olla alkoholisti. Hän onnistuu rikkomaan pullon. Lukija saa jännittää laukaiseeko tuntemus päähenkilön muuttumisen hirviöksi. Teoksen idea on eräänlainen kauhuversio ja antiteesi romaanin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1913) kohtauksesta, jossa päähenkilö haukkaa leivosta, jonka maku saa hänet muistamaan koko lapsuutensa: tuntemus laajenee pikkutarkaksi monta teosta käsittäväksi kehityskertomukseksi. Ryanin romaanissa muistaminen aiheuttaa päinvastoin nopean tuhoutumisen.

Romaani rakentuu katastrofin alkuperän ratkaisemisen ympärille hallitusti. Kun tieto on saatu, on teoksenkin aika loppua, mikä ei houkuttele lukijaa pahemmin miettimään lukemaansa. Se voi toki olla monen mielestä hyvä piirre. Toisaalta minua jäi pohdituttamaan se, miten romaanin kuvaaman maailman voisi luokitella: Onko dystooppinen yhteiskunta vielä olemassa vai onko jo astuttu apokalypsin yli?

 

A.J. Ryan: Verenpunainen sumu (Red River Seven). Suom. Marja Helanen. Bazar 2025, 269 s.

Tomi Sirviö on runoilija ja kirjoittamisen väitöstutkija Jyväskylän yliopistosta.

Lukunäyte Verenpunainen sumu -teoksen alusta.