RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Tässäpä romaani: maaperän draamaa, jossa pääosassa on maanjäristys. Ihmiset ovat mukana kuvassa muistojensa ja traumojensa kautta. Kinsky itse on luonnehtinut kirjoittamistapaansa maastokerronnaksi.

Liki 50 -vuotta sitten Italian Friulissa 6. toukokuuta 1976 tapahtunut maanjäristys kesti kaksitoista sekuntia. Järistykset tappoivat noin tuhat ihmistä, pakottivat kymmeniä tuhansia rakentamaan elämänsä uudelleen. Järistys myös muutti myös maastoa dramaattisesti maastoa.  Esther Kinsky välittää vuosia myöhemmin tapahtuman emotionaalisia jälkiä. Tätä varten hän haastatteli tapahtumasta kärsineitä ja kokoaa kirjaansa muistikuvia eräästä kylästä. Niissä on myös yritystä kieltää ja olla muistamatta ilmeinen.

Kinskyn maastokerronta nostaa etualalle kiviset rinteet, polut, joet alppiniityt. Kokonaisuus rakentuu dokumenteista, kyläelämän realismista, vuoristolegendoista, perinnetiedosta liittyen kaseveihin ja eläimiin. Kaikki tämä huipentuu hämmästyttävän hienoon kuvaukseen maastosta, muistista ja unohduksesta siinä.

Kinskyn kohdalla ei voi puhua maisemakuvista, hänellä kyläläisen silmät, ja hän välttää vuoristoa panoroivaa turistikatsetta. Silti hän tunnistaa sen kuinka vieraat voivat nähdä vuoriston tuoreesti, ja kuinka vuoristolaiset näkevät eri asioita.

Tuo vuoristo: mannerlaatat kuin avonaiset sivut ”epävarmassa leikkauskohdassa” laattojen olo ”ei tunnu hyvältä” ja tyytymättömyys heijastuu koko alueelle. 12

Maastoon siirtyneitä tunteita, muistoja on kivettynyt ympäristöön. Vuoripolut ovat turvallisia ja paikoin petollisia, Monte Canin huiput odottavat uhrejaan. Maanjäristyksen muistetaan antaneen enteitä tulostaan: käärmeitä nähtiin paljon, koirat olivat levottomia, kylmä tuulenpuuska muistetaan ja vastalypsetyssä maidossa muistetaan kitkerä maku. Se oli ”Rombo”, joka katkaisi ajan, niin että kyläläisille asiat olivat vain ennen ja jälkeen järistyksen.

Kyläläiset kertovat tapahtuneesta katastrofin jälkeen. Keskeytyneet puuhat muistetaan: karjan vienti alppilaitumille, maatyöt. Siirtotyöläisen siirtymät, muutot ja paluut. Reportaasimaiseen konkreettisuuteen liittyy tunteita, muistoja jotka jotka ovat kivettyneitä, kuin rauniot järistyksen jäljiltä. Suomennosessan Arja Rinnekangas on tarkkana, niin että nämä maastoon siirtyneet tunteet välittyvät lukijalle.

Silvia kokee että hänen muistonsa ovat kuin sirpaleita, joita hän lakaisee:

”Sitä lakaisee ja lakaisee, ja sirpaleet tippuvat ja lipsahtavat yhä uudestaan maahan ja seuraavalla harjan vetäisyllä luisuvat toiseen paikkaan.” 73.

Näin siis kulunut sanonta muistojen sirpaleista muuttuu eläväksi, kun se liittyy omakohtaiseen kokemukseen maanjäristyksestä. Vuoriston syviin kuiluihin katoaa paljon. Vaurioituneista taloista kuskataan ulos rikkoutuneita lavuaareja, wc-pönttöjä. Kuorma-autot kippaavat rikkoutunutta posliinia kuiluihin, joissa ne säilyvät sellaisenaan iät ja ajat. Muistittomia muistoja, sanoo Kinsky.

Joet, vuoripurot ja polut elävät, muuttuvat hitaasti mutta jatkuvasti. Kinsky osaa lukea reittien muutoksia maastosta: kuinka joen mutkat syövät penkkaa, kuinka purot vierittävät kiviä, kuinka ihminen poikkeaa polulta. Ollaan kalkkikivialueella. Vanhat kalkinpolttouunit näyttävät sammaloituneilta kiviltä.

”Joki on ennenkaikkea uoma, kivistä koostuva seutu, joka muuttuu… Uoma sulattelee omaa sotahistoriaansa ja kumeina kuuluvia nimiä, mukanaan kaikki hukkuneet, kaatuneet, maahan ruhjoutuneet hevoset … Nuori lisä vanhaan jokeen: maanjäristysromu.” 43 – 44.

Ihmiset ovat mukana, heitä on paljon, ikään kuin luontoon sulautuneina, tai ympäristön keskeltä puhkeavina puheenvuoroina.

Anselmo ”pieni, valkohapsinen, huonohampainen mies” muistaa kuinka jähmettyi pelosta, kun koti tärisi ja alkoi hajota. Anselmo on siirtotyöläisten lapsi, joka palasi isän ja siskon kanssa vuoristokylään. Siitä lähtien hän odotti äitiään käymään. Ja kun maanjäristyksen jälkeen ihmisiä pelastettiin raunioissa, hän halusi itsekin tulla samalla tavalla löydetyksi ja pelastetuksi. Nyt noin 50-vuoden jälkeen, hänen mieluisin työnsä on kaivaa hautoja kirkkomaalle ja hoitaa niitä.

Olga, sai lohtua laulamisesta ja kansanmusiikista. Vieraat pitivät paikallista viulumusiikkia monotonisena, mutta Olga tunnisti niissä äänensävyt. Laulut kertoivat vuorista, mutta sanoilla ei ollut merkitystä, äänillä oli.

”Melodiat eivät olleet surullisia eivätkä iloisia, ennemminkin valittavia ja kuitenkin hillittyjä. Aivan kuin olisi menettänyt jotakin tai jotakin olisi kadonnut tai särkynyt eikä sitä koskaan löytyisi.” 190

Puheenvuorojen ohessa hahmottuu kasvistosta ja eläimistöstä eräänlaisia luonnekuvia – jonkin keskeisen periaatteen mukaan tehtyjä. Alppiniityllä kasvaa esimerkiksi haaleansinisiä kohokkeja. Kyläläiset kutsuvat niitä nimellä sclopit, niiden kukissa on rakkulat, joita lapset poksuttelevat ja syntyy ääni: sclo – pit. Niiden varhaisia lehtiä aikuiset keräävät syötäväksi, mutta se on tehtävä ennen kukintaa.

Luonnekuva toisten lintujen pesiin munivasta käestä on ilmeikäs:

” Isäntälinnut viisastuvat vuosi vuodelta ja yrittävät tilaisuuden tullen karkottaa käet pois seudulta. Se ei onnistu niiltä kuin enintään kerran. Naaraskäki on hyvä tarkkailija ja nopea. Sen muninta kestää sekunteja, sitten se lentää pois nokassaan pesämuna.” 99

Esther Kinsky on myös runoilija ja kääntäjä, tämä näkyy maastokerronnassa. Neutraalien lajihavaintojen sijaan hän tekee vaikuttavia mutta tarkkoja huomioita, ja liittää niihin tunteen. Eristäytyneen kylän ja katastrofin jälkeinen trauma puhuu:

Ohdakkeena tunnettu ”piikkiputki on hedelmää kantamattoman maaperän kasvi. Se pitää mielessään maan, joka aivan kuin muistellen kukkineita, lakastuneita, ympäriinsä ripoteltuja ohdakkeita ei salli mitään muita kasveja kasvaa sille paikalle.” 140

Kinsky onnistuu maastokerronnallaan kielellistämään Alppien eteläpuolen vuoristoseutua. Teosta lukiessani huomasin, että you tube tarjoaa pääasiassa ajokameralla kuvattua kaartelua noiden seutujen asfalttiteillä. Niiden sijaan kannattaa hakea alppikylien elämää videoivia materiaaleja, niistä löytyy visuaalista tukea Kinskyn maastokeronnalle.

Toivottavasti Lurra -editions ja Rinnekangas voivat jatkaa hienosti alkanutta Esther Kinskyn suomentamista.

 

Ester Kinsky: ROMBO, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA editions, 2025

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta