Lapsi ääriajattelun juurilla – RIITTA VAISMAA

Bernhard Schlink käsittelee Jälkeläisessä aiemmista teoksistaan tuttuja teemoja: syyllisyyttä, hyvitystä, Saksan lähihistorian kipupisteitä. Teos alkaa kahden Saksan ajasta 1960-luvulta. Minäkertoja Kaspar on tuolloin noin 20-vuotias länsiberliiniläinen opiskelija. Jälkeläisen nykyhetkessä Kaspar on vanheneva, leskeksi jäänyt, yli 60-vuotias kirjakauppias. Vaikka Saksojen yhdistymisestä on jo aikaa, vanha railo ei ole hävinnyt minnekään. Lännen ja idän ero näyttäytyy konkreettisena, niin henkisenä kuin taloudellisena, kun Kaspar alkaa kaivata ja etsiä jälkeläistä.

Kaikissa Schlinkin teoksissa on esillä suhtautuminen natsi-Saksaan ja siten myös juutalaisiin. Parhaiten lienee muistissa Schlinkin tunnetuin teos Lukija (1998), joka on niittänyt mainetta myös puhuttelevana elokuvana.

Kesällä 1964 Itä-Berliinissä järjestetään nuorten ja opiskelijoiden rauhan ja solidaarisuuden konferenssi, joka on avoin myös lännen opiskelijoille. Kauniit kesäpäivät kuluvat yhteistyön huumassa. Yllättäen lännestä tulevat opiskelijat ovat suhteessa tulevaisuuteen ja yhteistoimintaan optimistisempia ja toiveikkaampia kuin idän nuoret, joilla on kullakin annettu tehtävänsä, jotka tietävät, mitä saa tehdä ja mitä puhua. Tästä huolimatta Kaspar ja Birgit tapaavat, ihastuvat, rakastuvat. Kaspar vaikuttaa naiivilta, tosiasioita tuntemattomalta, luottavaiselta.

Kaspar ja Birgit jatkavat yhteydenpitoa konferenssin jälkeen. Kaspar käy idässä harva se päivä, niin usein, että asian luulisi jo ihmetyttävän rajaviranomaisia. Kasparille on alusta lähtien selvää, että Birgit tulee länteen, että pako järjestyy. Ehkäpä Kaspar olisi käyttäytynyt toisin, jos hän olisi tiennyt Birgitin suuren salaisuuden, jonka tämä säilyttää koko elämänsä ajan. Ainakin vanhenevan kirjakauppiaan ajatusmaailmasta katsoen Kaspar olisi hyvinkin voinut hyväksyä salaisuuden ja elänyt sen kanssa tasaista elämäänsä, jos se olisi ollut ehtona Birgitin saamiselle rinnalleen. Tässäkin Kaspar toimii kovin hyväuskoisena.

Birgit pääsee länteen. Järjestely onnistuu Prahan ja Wienin kautta. Maksun matkan salaisille välittäjille lainannut Kaspar on vastassa Tempelhofin lentokentällä. Birgitin salaisus jää itään vuosikymmeniksi. Se ei kuitenkaan jätä Birgitiä rauhaan.

Kirjallisuutta opiskellut pariskunta hankkii kirjakaupan, joka hiljalleen kasvaa keskikokoiseksi ja takaa keskiluokkaisen elämäntavan. Birgit on kitenkin levoton, tyytymätönkin. Kasparin vakaa rakkaus sallii vaimon irtiotot kirjakaupan arjesta. Hän etsii itseään mm. Intian hengellisestä yhteisöstä ja päätyy käyttämään aikansa salaperäisesti kirjoittamalla. Kaspar ei tiedä, mitä vaimo kirjoittaa ja että hän on solminut yhteyden erääseen pienkustantamoon. Vuosien mittaan Birgitin alkoholin käyttö kasvaa kasvamistaan. Ei Kaspar tyytyväinen ole, välistä häntä jopa raivostuttaa, mutta asiat saavat olla. Hän joka tapauksessa rakastaa Birgitiä.

Kun Kaspar tulee illalla töistä kotiin:

”Eteisen lattialla lojui Birgitin päällystakki ja kaksi ruokatarvikkeiden täyttämää ostoskassia kumollaan. Olohuoneen ovi oli auki. Kannettava tietokone ja huopa, johon Birgit mielellään kietoutui, olivat valahtaneet sohvalta lattialle. Lasi viinipullon vieressä oli kaatunut ja matolle oli läikkynyt punaviiniä. Toinen kenkä lopjui oviaukossa, toinen kaakeliuunin edustalla. Birgit oli kai tapansa mukaan viskonut kengät jalastaan.

—

Siinä hän seisoi tuntien raivon vatsassaan ja käsissään. Mutta se oli väsynyttä raivoa. Liian usein hän oli antanut sen tulla ja mennä.

—

Tämä ilta oli yksi monista — Birgit makasi hänen kotiin tullessaan usein jo vuoteessa, ja jollei maannut, hän kantoi Birgitin vuoteeseen sohvalta tai lattialta. Sen jälkeen hän istui jakkaralla kampauspöydän edessä ja katseli Birgitiä.

—

Mutta jakkaralla istumista hän ei jättänyt väliin kertaakaan. Hän katseli Birgitiä ja näki ajan runtelemissa kasvoissa eheyden, entiset, hyvien aikojen kasvot.

—

Nuo kasvot olivat vanhat. Brgit oli vanha. Mutta noita kasvoja hän rakasti.”

Eräänä iltana tilanne on toinen. Kaspar löytää Birgitin kylpyammeesta kuolleena. Jää arvoitukseksi, onko kyse itsemurhasta vai lääkkeiden ja alkoholin sattumanvaraisesta yliannostuksesta. Tästä alkaa Jälkeläisen toinen osa, voisi jopa sanoa toinen kirja.

Kaspariin ottaa yhteyttä Birgitin kustantaja, joka tietää Birgitin kirjoittamisesta ja on valmis kustantamaan elämäkertaromaanin. Kaspar on ensin sitä mieltä, ettei hänellä ole oikeutta lukea Birgitin kirjoituksia, koska tämä ei ole halunnut niitä hänelle näyttää. Hän haluaa kunnioittaa vaimonsa yksityisyyttä.

Kun hän lopulta kuitenkin ryhtyy lukemaan, hänen koko elämänsä muuttuu. Eikä vain hänen. Birgit on etsinyt jälkeläistä mutta ei ole uskaltanut altistua löytämiselle. Alkuun Kaspar pääsee selvityksissään löydettyään Birgitin nuoruudenystävän Paulan, joka ei ole jälkiä peittääkseen toiminut Birgitin ohjeiden mukaan. Tätä Birgit ei ole tiennyt, tai kenties halunnut tietää. Alkuun päästyään Kaspar ei voi olla etenemättä.

Lopulta Kaspar seisoo entisen – oikeastaan myös nykyisen – Itä-Saksan eteläisessä osassa, maaseudulla, vaatimattoman asumuksen ovella. Sieltä löytyy Svenja, keski-ikäinen nainen, jolla on taustallaan aikoja koulukodissa, skiniporukoissa lain väärällä puolella, tappeluita, pikkurikoksia, viinan ja huumeiden käyttöä. Oven takana on myös isäntä Björn, joka on pelastanut Svenjan aivan toisenlaiseen elämään, äärioikeistolaiseen völkish-liikkeeseen, jossa ihannoidaan kansallissosialismia, hyväksytään vain varmasti puhdas saksalaisuus, jossa jäsenten päämääränä on oma maatila, vaikka elämä kylässä onkin yhteisöllistä. Oven takana asuu myös pian teini-ikäinen Sigrun, joka on opetettu kunnioittamaan ja tottelemaan vanhempiaan, tekemään töitä ja halveksimaan kaikkea sitä, mitä Kaspar edustaa.

Kasparilla on tässä vaiheessa jo lähes pakkomielteenä löytää jälkeläinen. Hän luulee toteuttavansa Birgitin tahtoa, mutta en voi välttyä ajatukselta, että kyse on vähintään yhtä paljon palo päästä isoisäksi. Schlinkin Kaspar ajattelee tekevänsä hyvää, mutta ainakin varauksellisesti tähän on pakko suhtautua, varsinkin kun Kaspar tavallaan ostaa osan Sigrunin ja koko perheen omien suunnitelmiensa toteuttajiksi.

En tunne riittävästi Saksan äärioikeistolaista liikettä, voidakseni arvioida, missä määrin tällainen ääriliike on mahdollinen tai missä määrin tällaista on afD:n ydinalueilla. Ei fiktion toki tarvitse olla uskottavaa, mutta ääriliikkeen kuvauksen osalta varaukseni vaikuttaa arvostamani kirjailijan ratkaisuihin. Sama epäilys tai ainakin varauksellisuus koskee oikeastaan kokonaissudessaan Kasparin ja Sigrunin yhteisiä vaiheita.

Björn on aluksi valmis käännyttämään Kasparin heti ovelta halveksimaansa läntisen Saksan degeneroituneeseen elämään. Kaspar on kehittänyt tarinan perinnöstä, josta osa kuuluisi Sigrunille ja Björnin ahnaan tulkinnan mukaan tietysti Svenjalle ja näin koko perheelle. Kaspar ehdottaa, että tyttö viettäisi loma-aikojaan hänen luonaan lännessä. Hän on tehnyt laskelmat, joiden mukaan Björnin tilille kilahtaa huomattava summa aina ennen Sigrunin lomaviikkoja. Björn laskee pääsevänsä Kasparin kustannuksella kiinni omaan maatilaan.

Vaikka Sigrun näkee ja oppii paljon hyviä asioista Kasparin avulla, koko kuvio tuntuu hieman vastenmieliseltä. Kaspar aidosti välittää tytöstä, mutta kuitenkin hän yrittää ostaa tämän – ja osin onnistuukin – ja tämän avulla omalle elämälleen jotakin sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan aiemmin ollut.

Sigrun on tottunut tekemään ja saamaan aikaiseksi. Amupala on valmiina ennen kuin Kaspar ehtii asiaa edes ajatella. Ruuat valmistuvat käden käänteessä. Museot, konsertit ja oopperat ovat molempia aidosti kiinnostavia. Tyttö näkee ja kokee paljon sellaista, mihin hänellä ei ole ollut mahdollisuutta lainkaan tutustua, ja jopa pääsee ylelliselle lomalle Sveitsiin, vaikka ei alkuun ymmärrä syytä lähteä Saksasta pois.

Hetimmiten käy ilmi, että Sigrun on musikaalisesti hyvin lahjakas. Kaspar järjestää hänelle huipputason pianonsoiton opetusta. Hän ostaa tytölle sähköpianon. Hän antaisi jopa flyygelinsä, mutta ymmärtää, ettei sellaista voi viedä Sigrunin vaatimattomaan kotiin. Musiikki on niin tärkeää, että se jopa uhkaa lopettaa yhteydenpidon, kun Björn epäilee musiikin tulevan tytön ja vanhempien väliin.

Kaspar yrittää saada Sigrunin lukemaan kirjoja, jotka horjuttaisivat tytön äärimmäisiä kantoja. Tyttö löytää niitä itsekin, mutta koko lapsuuden ja nuoruuden aikainen vanhempien ja yhteisön vaikutus istuu sitkaassa. Sigrun kieltää holokaustin ja pitää juutalaisia rahakkaina ja syypäinä lähes kaikkeen sekä yrittää vakuuttaa Anne Frankin päiväkirjat väärennetyiksi. Hän ihailee SS:n johtajia, Hitleriä tietysti etunenässä, samoin keskitysleirin pelätyintä naisvartijaa. Kaspar luulee jo voineensa joinkin mielipiteisiin vaikuttaa, kun Sigrun haluaa tutustua keskitysleiriin. Käy kuitenkin ilmi, että ihailtu naisvartija on pääasiallinen kiinnostuksen kohde. Leirin vangit olivat Sigrunin mielestä Saksaa vastaan toimineita rikollisia.

Sigrun oppii ja osaa löytää ajatuksilleen sopivaa kaikupohjaa omin päin. Hän ajautuu vielä äärimmäisempien nuorten aktivistien porukkaan, joka käy eräänlaista kaupunkisotaa. Kun jo tulee kuolleitakin, Kaspar sentään saa omien verkostojensa avulla tytön pelastetuksi rangaistuksilta. Sigrun ymmärtää itsekin olevansa liian nuori minne tahansa.

Kolmannessa, epilogin omaisessa osassa Sigrun pakenee niin vanhemmiltaan kuin Kasparilta. Huoli on yhteinen, ja Kaspar saa ainakin hetkittäisen yhteyden Svenjaan. Kasparilla alkaa uusi jäljittämisoperaatio. Hän pääsee ainakin aika lähelle pankkikortista jäävien tiedonmurujen avulla. Mahdollinen kohtaaminen, vaikka sisältääkin toivon mahdollisuuden, on realistin näkökulmasta naiivin isoisän kuvitelmaa, jossa taas ei voi olla varma, onko kyse tytön parhaasta vai isoisän itsensä lohdusta.

Pirkko Roinilan suomennos on oivallinen. Hän tavoittaa hienosti eri kielirekisterit, joita Jälkeläisessä riittää.

 

Bernhard Schlink: Jälkeläinen (Die Enkelin). Suom. Pirkko Roinila. WSOY 2026. 372 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko.