EVA SUNDGREN

Charles Darwinin (1809–1882) kuuluisa Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta (lyhyemmin Lajien synty) ei esittelyjä kaipaa – vai kaipaako sittenkin? Moni on kuullut ja lukenut siitä, mutta moniko on lukenut sen itse? Toisen käden tietohan on aina suodatettua ja pelkistettyä. Teoksessa esitettyjä näkemyksiä on myös ymmärretty väärin joko tahattomasti tai tahallisesti sekä käytetty tarkoitushakuisesti, kuten voi sanoa vaikkapa Darwinin aikalaisen Nietzschen filosofiasta.

Suomentaja Pertti Ranta kertoo loppusanoissaan, että englanninkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 24.11.1859. Se myytiin nopeasti loppuun ja herätti valtavasti huomiota. Uusia painoksia ilmestyi Darwinin elinaikana kuusi, ja hän teki itse niihin muutoksia sekä uusien tutkimusten että saamansa kritiikin perusteella. Suomennoksen lähtöteksti on alkuteoksen ensimmäinen versio, josta parhaiten välittyy Darwinin ajattelun vallankumouksellisuus. Lajien synty on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1917 Aarno Rafael Koskimiehen kääntämänä ja Kariston kustantamana. Suomennoksesta otettiin vuosikymmenten aikana useita muuttamattomia painoksia. Uuden suomennoksen tarve syntyi paitsi Lajien synnyn ilmestymisen 150-vuotisjuhlavuodesta myös lajien tieteellisten nimien muutoksista ja suomenkielisten nimien vakiintumisesta. Tieteellisiä nimiä on pitänyt muuttaa, koska käsitys lajien välisistä sukulaisuussuhteista on muuttunut tutkimusmenetelmien kehittyessä. Seikka on tärkeä erityisesti tämän teoksen kannalta, onhan sen punaisena lankana lajien keskinäisen sukulaisuuden ei-sattumanvaraisuus.

Charles Darwin kertoo teoksensa johdannossa, miten hän ollessaan luonnontutkijana H. M. S. Beagle -laivalla kiinnostui Etelä-Amerikan eläinten ja kasvien levinneisyyspiirteistä ja geologiasta, joiden hän arveli voivan jossain määrin valaista lajien syntyä, tuota suuria filosofeja jo ammoin askarruttanutta arvoitusta. Hän kertoo sitkeästä vuosien työstään, jotta lukija ymmärtäisi, että hänen johtopäätöksensä perustuvat vakaaseen harkintaan eivätkä hätiköintiin. Hän kertoo myös työnsä olevan jossain määrin kesken mutta julkaisevansa nyt muiden kehotuksesta työstään yhteenvedon, sillä hänen terveytensä on heikko. Johdannossa hän kertoo saaneensa paljon apua niin tutuilta kuin tuntemattomilta ja luo katsauksen teoksensa sisältöön. Johdanto päättyy johtopäätökseen:

”Olen täysin vakuuttunut, että lajit eivät ole muuttumattomia. Samaan sukuun kuuluvat lajit ovat toisten ja yleensä hävinneiden lajien jälkeläisiä, samaan tapaan kuin minkä tahansa lajin tunnustetut muunnokset polveutuvat tuosta lajista. Lisäksi olen varma, että luonnonvalinta on ollut muuntumisen tärkein, joskaan ei ainoa syy.” (s. 11)

Joku kärsimätön nykylukija ehkä ajattelee, että tuohan on itsestään selvää, pitääkö nyt tosiaan lukea vielä vähän päälle 400 sivua. Mutta miettikäämme ensin, millainen maailma oli 1800-luvun keskivaiheilla ja millaista tieteiden edistystä 1800-luvun jälkipuoliskolla tapahtui. Koska Darwin on uranuurtaja, hänen täytyy perustella väitteensä tarkasti ja esitellä monenlaista todistusaineistoa. Hänen pitää myös ennakoida tulevia vastaväitteitä ja punnita argumentteja puolesta ja vastaan. Hänen epäkiitollinen tehtävänsä on vakuuttaa lukijat, jotka haluavat pitää kiinni ennakkoluuloistaan, kuten kotiplaneettamme nuoresta iästä ja lajien muuttumattomuudesta.

Darwinin noudattamat tieteen hyvät käytännöt ovat edelleen voimassa, mutta erojakin tietysti on. Tätä teosta voi ja kannattaakin lukea monesta näkökulmasta, esimerkiksi matkakertomuksena mutta myös tieteenhistorian ja -filosofian näkökulmasta. Mieleen nousee lukemisen aikana usein kysymyksiä, kuten mikä on Darwinin ajoista muuttunut, mikä ei ole sekä mitkä syyt ovat taustalla. Hyvin kirjoitettu tutkimusraportti on aina jännittävä ja mukaansatempaava nojatuoliseikkailu. Jos lukija on itse käynyt esimerkiksi Galapagossaarilla tai Etelä-Amerikassa, se tuo lukukokemukseen lisäarvoa.

Darwin aloittaa pedagogisesti kotieläinten ja viljelykasvien muuntelusta, sillä niistä hänen aikalaisillaan oli omakohtaista kokemusta, toisin kuin toisten mantereiden lajeista. Hän käsittelee eläinrotuja ja kasvilajikkeita, niiden eri perinnöllisiä ominaisuuksia sekä risteyttämis- ja jalostustoimintaa eri maissa, eri lajien parissa ja eri aikoina. Darwinin toiminnasta syntyy perusteellinen vaikutelma, sillä hän viittaa moniin muihin tutkijoihin, niin ammattilaisiin kuin harrastelijoihin. Viittaukset perustuvat useimmiten pelkkään sukunimeen tai titteliin ja nimeen, toisinaan mainitaan myös teoksen nimi. Syynä tähän lienee, että viitteet koskevat usein henkilökohtaista yhteydenpitoa kuten kirjeenvaihtoa tai kasvokkaista keskustelua. Jotkin Darwinin mainitsevat nimet ja teokset lienevät olleet tiedeyhteisölle ja lukevalle yleisölle niin tuttuja, ettei niitä ole tarvinnut tarkentaa. Lisäksi tutkimustyö ja sen dokumentointi sinänsä on ollut Darwinin aikana hyvin työlästä, kuten myös raporttien kirjoittaminen ja toimittaminen. Darwinilla ei siis ole nykyisen kaltaista viittauskäytäntöä eikä lähdeluetteloa. Hänen viittaustapansa onkin nykylukijan silmissä paikoitellen hieman herttainen:

”Ystävälliset kasvattajat ovat lähettäneet minulle kyyhkynnahkoja eri puolilta maailmaa, erityisesti kunnianarvoisa W. Elliott Intiasta ja kunnianarvoisa C. Murray Persiasta. Eri puolilla maailmaa ja eri kielillä on julkaistu monia kyyhkysiä käsitteleviä tutkielmia. Jotkut niistä ovat hyvin tärkeitä, koska ovat huomattavan vanhoja. Liityin yhteen monien tunnettujen kasvattajien kanssa ja pääsin kahden Lontoon kyyhkynkasvattajaseuran jäseneksi.” (s. 23–24)

Darwin havainnollistaa tehokkaasti, miten arkiset puutarha- ja viljelykasvit sekä kotieläimet muuntuvat ja miten ihminen on valinnoillaan ohjannut prosessia. Hän viittaa antiikin kirjallisuuteen, kiinalaiseen ensyklopediaan, faaraoiden Egyptiin sekä Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan ja toteaa, että jo muinaisilla kansoilla on ollut jonkinlainen ymmärrys eläinten rodunjalostuksesta. Muutamassa kohdassa kirjaa näkyy tragikoomisia esimerkkejä siitä, miten (arvo)maailma on muuttunut Darwinin ajoista:

” Jopa villi-ihmiset. jotka ovat niin barbaarisia, etteivät lainkaan ajattele kotieläintensä periytyviä ominaisuuksia, säästävät silti jonkin erityisen hyödyllisen eläimen nälänhädän tai muun villi-ihmisten elämässä tyypillisen onnettomuuden kohdatessa. Erinomaiset eläimet tuottavat tavanomaisesti enemmän jälkeläisiä kuin huonommat, joten tässäkin tapauksessa on meneillään tiedostamaton valinta. Jopa Tulimaan barbaarit arvostavat eläimiä, koska he mieluummin tappavat ja syövät vanhat naisensa puutteen aikana, sillä vanhat naiset ovat heille vähäpätöisempiä kuin koirat.” (s. 37)

Darwinin tarkoitus oli osoittaa, miten perustavanlaatuisesta ilmiöstä luonnonvalinnassa on kysymys. Teoksen jäsentely on selkeä ja havainnollinen. Puutarhakasveista ja kotieläimistä kirjoittaja siirtyy hieman kauemmas, tarkastelemaan luonnossa esiintyvää muuntelua ja olemassaolon taistelua. Hän sanoo käyttävänsä nimitystä vertauskuvallisessa ja laajassa mielessä, johon kuuluu eliöiden riippuvuus toisistaan. Olemassaolon taistelu johtuu eliöiden pyrkimyksestä lisääntyä mahdollisimman runsaasti. Darwin kertoo useissa yhteyksissä kiinnostavasti omista kokeiluistaan puutarhassaan. Hän on esimerkiksi halunnut selvittää, mitkä kotimaisten rikkaruohojen siementaimet menestyvät tietyn kokoisella maapalalla ja miksi. Hän pohtii myös ilmaston vaikutusta lajien runsauteen ja kertoo, että kylmänä talvena 1854–55 hänen maatilansa linnuista hävisi peräti neljä viidesosaa.

Darwinin esittämä näkemys lajien keskinäisistä riippuvuussuhteista tiedetään nykyisin oikeaksi. Hänen oppejaan kannattaisi käyttää luontoon ja ympäristöön liittyvän päätöksenteon perustana, jotta perusasiat eivät unohtuisi:

”Kun katsotaan vaikka tiheäkasvuista pengertä ja sen toisiinsa kietoutuneita kasveja ja pensaita, voidaan helposti pitää lajeja ja niiden keskinäisiä suhteita sattumanvaraisina. Aivan väärä ajattelutapa! Jokainen on kuullut, että kun amerikkalainen metsä kaadetaan, sinne kasvaa hyvin erilaista kasvillisuutta. On kuitenkin havaittavissa, että puut muinaisilla intiaanien maakummuilla Yhdysvaltojen eteläosissa vastaavat sekä lajistoltaan että runsaussuhteiltaan ympäristön luonnonmetsiä. Millainen taisto kummuilla onkaan käyty vuosisatojen kuluessa!” (s. 69)

Eliöt elävät monimutkaisissa suhteissa toisiinsa, ja jos jonkin lajin määrässä tapahtuu suuri muutos, se vaikuttaa muihin lajeihin. Kuten sitaateista ilmenee, Darwinin tyyli on eläväinen ja välittyy oivallisesti suomennoksesta. Darwin kyselee, pohdiskelee ja huudahtaa välillä innostuneesti.

Jos ihminen kerran kykenee käyttämään valinnan periaatetta voimallisena työkaluna muihin lajeihin, eikö se toimi myös luonnossa, kysyy Darwin ja tarjoilee tapansa mukaan vaikuttavia esimerkkejä luonnonvalinnasta ja sitä säätelevistä tekijöistä. Todistusaineiston määrä on valtaisa – luulisi paksukalloisimmankin lukijan uskovan, että eri eliölajit eivät ole ilmestyneet maailmaan ja pysyneet täällä muuttumattomina vuosituhannesta toiseen – nehän ovat muuttuneet, risteytyneet ja monet jopa kuolleet sukupuuttoon. Perusteellisena tutkijana Darwin omistaa erillisen luvun teoriansa heikkouksille, vaikka hän toki muutenkin harjoittaa itsekriittisyyttä ja pyrkii ennakoimaan vastaväitteitä sekä vastaamaan niihin. Hän on vakuuttunut asiastaan mutta tietää myös, että luvassa on vastatuulta.

Keskeinen vastaväite on, missä ovat eri välivaiheet, jos lajit ovat pienin askelin polveutuneet toisistaan. Kysymys oli relevantti aikana, jolloin kotiplaneettamme iäksi arveltiin joitakin vuosituhansia. Mutta geologinen todistusaineisto viittaa siihen, että maapallo onkin huomattavan vanha. Darwin ei esitä arviota Maan iästä mutta puhuu ihmisille käsittämättömän pitkistä ajanjaksoista. Polveutumisteorian kannalta geologisessa todistusaineistossa on runsaasti puutteita, sillä fossiilipitoisia sedimenttikerroksia syntyy olosuhteissa, jotka vallitsevat harvoin. Näille puutteille Darwin omistaa oman lukunsa.

Darwin käsittelee eliöiden maantieteellistä levinneisyyttä kahdessa eri luvussa. Miltei jokainen tutkija on hänen mukaansa päätynyt johtopäätökseen, että ympäristön olosuhteilla, kuten ilmastolla, ei voida selittää lajiston eroja tai yhtäläisyyksiä eri alueilla. Tärkein jakolinja kulkee Uuden ja Vanhan maailman välillä. Erot samojen leveyspiirien välillä hyvin samankaltaisissa olosuhteissa eri mantereilla elävien kasvien ja eläinten välillä ovat huomattavasti suuremmat kuin samalla mantereella eri leveysasteilla ja hyvin erilaisessa ilmastossa elävien lajien välillä. Erot eliöiden välillä ovat suurimmat niillä alueilla, joiden välillä eliöt eivät ole päässeet vapaasti liikkumaan. Kasvilajien eläinlajeja laajempi levinneisyys johtuu niiden helpommasta kulkeutumisesta – Darwin itse kokeili puutarhassaan, miten lintujen ruuansulatuskanavan läpi kulkeneet siemenet sekä merivedessä pitkään kelluneet siemenet lähtevät itämään, ja hämmästyi siitä, miten hyvin siemenet selviytyivät kovistakin koettelemuksista.

Eliölajit muistuttavat toisiaan, koska polveutuvat samasta kantamuodosta eli ovat sukua toisilleen. Darwinin aikana eliölajien sukulaisuuden selvittäminen oli tietysti vaikeampaa kuin nykyään. Hänen esittelemänsä esimerkkiaineisto on kuitenkin vaikuttava ja kattaa hyvin monenlaisia tapauksia hyönteisistä lintuihin ja märehtijöihin, alkionkehityksestä surkastuneisiin elimiin. Valistuneena itseään pitävä nykylukijakin saa hänen teoksestaan uutta tietoa, joka edelleen pitää kutinsa. Darwin on sikäli kärsivällinen ja lukijaystävällinen, että tekee säännöllisesti yhteenvetoja pohdinnoistaan. Jokaisen luvun alussa luetellaan sen alaotsikot, jolloin lukijan on helpompi jälkikäteen löytää haluamiaan kohtia. Hän pyrkii kiinnostavasti ennakoimaan, mitä hänen teoriansa laajasta hyväksynnästä seuraa systematiikalle, biologialle ja tieteelle yleisemmin:

”Kaukaisessa tulevaisuudessa näen aukeavan paljon tärkeämpiä tutkimusaloja. Psykologia saa uuden perustan kunkin henkisen kyvyn tarpeellisesta vaiheittaisesta hankkimisesta. Ihmisen alkuperä ja historia tuodaan valoon.” (s 417)

Darwin ei itse käytä sanaa evoluutio tai evoluutioteoria vaan kirjoittaa polveutumisesta ja teoriastaan. Hän ei ota kantaa ensimmäisten elämänmuotojen alkuperään, Jumalan olemassaoloon, henkisten ominaisuuksien syntyyn eikä moraalisiin kysymyksiin vaan tarkastelee luontoa puhtaasti biologian kannalta. Tässä teoksessa hän ei käsittele ihmisen polveutumista, mutta edellinen sitaatti viittaa siihen, että asiaa on syytä erikseen tutkia. Darwin ei arvota eri lajeja eikä aseta niitä paremmuusjärjestykseen, mikä oli hyvin radikaalia aikana, jolloin ihmistä (käytännössä valkoihoista miestä) pidettiin luomakunnan kruununa, jolla on oikeus alistaa valtaansa muut lajit.

Näin Darwin päättää kuuluisan teoksensa:

”Mitä suuruutta onkaan tässä näkemyksessä, että elämän henki on alun perin puhallettu vain muutamiin tai yhteen ainoaan muotoon, ja planeetan jatkaessa kiertämistä radallaan järkähtämättömän painovoimalain mukaisesti yksinkertaisesta alusta on kehittynyt loputtomasti mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä eliöitä!”

Ennen kuin suomennoksesta otetaan seuraava painos, toivoisin sille oikolukua, jotta sinänsä oivallisesta tekstistä saataisiin pois sellaiset kauneusvirheet kuin ”koneita luonnontutkijoita”. Onneksi niitä ei ollut monia.

 

Charles Darwin: Lajien synty. Suomentanut Pertti Ranta. Vastapaino 2009. Toinen panos 2025.

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta