RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

”Olin mielelläni yksin. Eikä tilanne ole oikeastaan siitä mihinkään muuttunut. En edelleenkään tarvitse runsaasti seuraa ympärilleni. Mutta aikaisemmasta poiketen tarvitsen nykyisin muutamia ihmisiä, ja ymmärrykseni siitä, että näin on, on antanut elämälleni uuden suunnan.” (11).

Nämä romaanin alkulauseet ilmaisevat asian ensin toteavasti, sitten seuraa polveileva lause, joka virittyy hienoon tasapainoon alun ja lopun välillä. Löysin lukiessani paljon vastaavia, taiten rakennettuja lauseita. Taitava veto Flašarilta. Myös kääntäjä Olli Sarrivaaralta, tuntuu tavoittaneen juuri ne vivahteet joita tarvitaan.

Flašar kertoo hienovaraisesti yksinäisyydestä, osoittelematta ja huomioiden aiheen moninaisuutta. Tuo hienovaraisuus tuntuu syntyvän kielellisin keinoin; kerrontaan on sisäänrakennettuna tietty kohteliaisuus. Vaikka Flašarin kieli on nykyaikaista, lauseet vaikuttavat klassisen tasapainoisilta. Kun romaanin aiheena on yksinäisyys ja yksinäisten kuolema, niin tuo huoliteltu ilmaus rauhoittaa lukijaa. Hätäily tällaisen aiheen kanssa olisi haitallista.

Milena Michiko Flašar, itävaltalainen ja japanilaistaustainen kirjailija, vie lukijan Tokioon, yksinasujien metropoliin. Siellä kuvatut ihmiset ovat pääasiassa toistensa tiellä ja maailmasta on tullut apaattinen. Siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät anna tilaa toisilleen, he ikään kuin vievät hapen toisiltaan. Päähenkilö, Suzu, haluaa olla näkymätön kaupungilla – kuten muutkin. Hän on yksinelävä nuori nainen, joka ei päiväkausiin vaihda sanaakaan kenenkään kanssa.

Tarina lähtee vetämään, kun Suzu joutuu kumman sattuman seurauksena tekemään työkseen kalmansiivousta. Hän on tiimissä, joka siivoaa huoneita, joihin ihminen on kuoltuaan lähes hajonnut, sulanut ja muuttunut hajuksi.

Pian huomasin, että spontaani kerronta ei olisi tosiaankaan sopinut tapauksiin, joissa ollaan kuolleiden jäämistöä siivoamassa. On pidettävä mölyt mahassa, kun ollaan kalmanhajuisissa asunnoissa.

Kerronnan tyyli on olennaista, kun kuvataan kodokushi-ilmiötä; yksinkuolemaa, josta kukaan ei tiedä ennen kuin haju ilmoittaa asiasta. Flašar välttää taitavasti kaikki zombi-viihteen elementit, vaikka aineisto onkin samaa. Päinvastoin, asiaa käsitellään japanilaisittain, kohteliaan perinpohjaisesti. Mutta kuvottavat asiat ilmaistaan suoraan, mutta lyhyesti ja toteavasti. Sen jälkeen aiheesta keskustellaan pitkin lausein, tunnustelevasti.

Vanhan miehen ruumis oli löytynyt viikkoja kuoleman jälkeen ja huoneessa oli valtavasti kärpäsiä:

”Niitä oli asunnossa kaikkialla – seinillä, ikkunoissa, katossa ja lattialla – ja ne olivat jättäneet jälkeensä näkyviä rasvatahroja. Rasva oli peräisin herra Onosta.” (116)

Kalmansiivousta hoitavan firman omistaja, herra Sakai, pitää huolen siitä, että kaikki tehdään edesmennyttä kunnioittaen: aloitetaan surunvalittelulla ja siivouksen jälkeen pidetään jäähyväisseremonia.

Sakai näyttää työntekijöilleen, kuinka kohteliaisuus vainajaa kohtaan tekee työstä siedettävää. Vaikka ruumis on viety pois, he koputtavat oveen, he puhuttelevat edesmennyttä ja pyytävät lupaa. Sen jälkeen he tekevät siivouksen hienotunteisesti.

Vastakohtana tälle on kohtaus TV:n kuvausryhmän vierailussa, jossa ei ollut mitään hienotunteisuutta. He tekivät dokkaria kalmansiivoojien toiminnasta, mutta aistittavissa oli sosiaalipornon vivahteita. Asenne paljastui kuolinvuoteen kuvaamisessa, siinä vaiheessa, kun lavastaja halusi kuvaan dramatiikkaa. Hän meni mylläämään petiä, ja johtaja heitti heidät kaikki ulos. On epäkohteliasta mennä dramatisoimaan kuolinpaikkaa.

Kun Suzu löytää Herra Onon saamia postikortteja, eräs koskettaa häntä erityisesti, se kertoo muutamalla sanalla paljon. Se on kuin japanilainen haiku:

Soittele, luin yhdestä kortista. Sinusta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Muste oli haalistunut. (115).

Romaanin yksinäisyys -teeman kehittely alkaa siis menemällä ensin vastenmieliseen paikkaan ja kalmanhajuun. Tämän jälkeen puhdistaudutaan, siivousfirman väki menee aina kylpylään. Sitten jälkeen vanha Herra Sakai pakottaa kaikki pubiin, ja humalassa hän saarnaa aina samasta aiheesta: siitä, miten ihmisten pitää välittää toisistaan.

Sakain hahmo on kuin piirretyistä: sillä vai animaatiosta peräisin oleva tyyppi voi tupakoida kuin korsteeni, rämistellä autollaan ja olla hyväsydäminen kuin muumipeikko. Sakai ja muut henkilöt ovat omaperäisiä karrikatyyrejä. Usein he ovat yksinäisyyteen tottuneita, omalaatuisia, ja lyyrisen melankolisia kertoessaan elämästään. Ja he kertovat ehkä liiankin pitkiä tarinoita.

Tähän asti Suzu on pitänyt etäisyyttä vanhempiinsa, hän on pysyttäytynyt erillään toisten ihmisten ongelmista. Mutta työnsä myötä välittämään toisista ihmisistä, puuttumaan asioihin ja hyväksymään ihmisten perimmäisen yksinäisyyden.

Milena Michiko Flašarin ensimmäinen suomennos, Kutsuin häntä Solmioksi, tapahtuu myös Japanissa. Maa ylhällä, taivas alhaalla käsittelee yksinäisyyttä, kuolemaa ja kodokushi-ilmiötä sekä perhesuhteiden hajoamista. Ja erityisen vaikuttavaa on teoksen hienovarainen kerronta.

 

Milena Michiko Flašar: Maa ylhäällä, taivas alhaalla, suom. Olli Sarrivaara, LURRA Editions, 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.

LUKUNÄYTE.