RIITTA VAISMAA _ Ei sovi unohtaa
Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut ilmestyi Ranskassa jo 10 vuotta sitten, mutta se on suomennettu vasta kirjailijan suurmenestyksen saaneen Vettä kukille -romaanin jälkeen. Tämä Perrinin esikoinen sai kotimaassaan toistakymmentä kirjallisuuspalkintoa.
Sunnuntain unohdettujen molemmat päähenkilöt ovat äärettömän sympaattisia. Noin 20-vuotias Justine on vanhuksia rakastava lähihoitaja vanhojen Hortensiakodissa. Hänen tärkein potilaansa tai asiakkaansa on sataa vuotta lähenevä Hélène. Molempia voi mainiosti sanoa hyviksi ihmisiksi. Molempien suhtautuminen elämään ja toisiin ihmisiin on valoisa. Samaa voi sanoa Hélènen elämänkumppanista Lucienista, joka ei romaanin nykyajassa enää ole elossa. Varsinainen nauravainen hulivili on Justinen serkku Jules, joka on Justinelle kuin pikkuveli.
Myönteisiä henkilöitään Perrin ei kuitenkaan kirjoita siirappisiksi eikä heidän elämäänsä lainkaan yksinkertaiseksi tai helpoksi. Hélènen sadan vuoden elämään mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kaiken kattava ongelma sekä myöhemmin sota. Hän ja Lucien kokevat sodan ja saksalaisten miehityksen kauhut ranskalaisessa pikkukylässä, jossa myös romaanin nykyhetkessä eletään. Lucien joutuu keskitysleirille suojeltuaan juutalaista ystäväänsä. Hänet todetaan kadonneeksi, vaikka Hélène uskoo rakkaansa paluuseen. Justine ja Jules ovat orpoja. He ovat eläneet ísovanhempiensa huomassa pikkulapsista saakka, koska heidän vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.
Jäin ihmettelemään, tarkoittaako kirjailija Justinen ja Julesin lähipiiriin liittyvän julman pahuuden romaanin hyvän kontrastiksi. Tarvittiinko sitä varsinkaan, kun asia ei liity lainkaan toiseen päähenkilöön Hélèneen? Kun Justine saa selville suvun salattuja asioita, hän päättää heti varjella Julesia saamasta tietoonsa vastenmielisiä tapahtumia. Justinen hyvyys kestää kammottavat tiedot, joiden lopullisen totuuden kirjailija kylläkin jättää kiinnostavasti hieman avoimeksi.
Sunnuntain unohdetut etenee kahtena rinnakkaisena kertomuksena. Nykyajassa kulkevaa tarinaa kertoo Justine, jolle sattuu ja tapahtuu. Tärkeintä on kuitenkin vanhusten hyvinvointi. Justine ei halua muihin töihin eikä opiskelemaan lisää. Hän rakastaa vanhuksia ja erityisesti heidän tarinoitaan. Hän tekee palkattomia ylitöitä vain voidakseen kuunnella vanhuksia ja pitää heitä kädestä.
Totta kai parikymppisen tytön elämään kuuluu muutakin, etenkin käynnit pikkupaikkakunnan ainoassa tanssiravintola Paratiisissa, missä hän tapaa etenkin yhtä miestä. Hän ei halua sitoutua eikä edes tietää miehen nimeä. Miehellä, josta Justine käyttää nimeä ”mikäsenytoli”, ei ole lainkaan värisilmää mutta silmää Justinen avuille sitäkin enemmän. Taitaa olla todella menoa, kun Justine tapaa miehen myös Hortensiakodissa.
Toinen kerrontalinja on Hélènen pitkän elämän tarina, jota Justine kirjoittaa sinikantisiin, taskussa kulkeviin vihkoihin. Hélènen jaksot on painettu erilaisella fontilla kuin Justinen, mikä korostaa sitä, että Justine kirjoittaa vanhuksen tarinaa käsin. Hélènen elämän kautta Perrin kertoo kiinnostavasti Ranskan maaseudulle sijoittuvan elämän historian eri vaiheissa. Hélène on vaatturin tytär ja taitava ompelija. Hänen elämäntyökseen tulee kuitenkin kahvilan tai krouvin pitäminen. Asiakkaina on monenlaisia kyläläisiä, jotka tarvitsevat myös ompelijan palveluksia. Sydämellinen Hélène auttaa asiakkaitaan myös monissa muissa askareissa.
Lapsen ja nuoren Hélènen suurin ja koko elämää leimaava ongelma on, että hän ei opi lukemaan. Monet pitävät häntä sen tähden tyhmänä, mutta Hélènen elämä osoittaa, että muusta täytyy olla kyse. Lukutaidottomuus johdattaa Hélènen ja Lucienin yhteen. Lucienin isä on sokea ja taitava pistekirjoittaja ja pistekirjoituksen opettaja. Lucien on oppinut taidot isältään. Hän tapaa Hélènen kirkossa, missä tämä rukoilee itselleen lukutaitoa. Lucien opettaa Hélènelle pistekirjoituksen lukemisen, mikä avaa nuorelle naiselle mm. kirjallisuuden maailman. Hän lukee kaiken mahdollisen, mitä vain pistekirjoitettuna saa käsiinsä. Hiljalleen Hélènestä ja Lucienista tulee pari.
”Hélène Hel syntyi kahdesti: ensimmäisen kerran huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 1917 Burgundin Clermainissa ja toisen kerran sinä päivänä, kun hän tapasi Lucien Perrinin vuonna 1933 juuri ennen kesää”
Mielenkiintoinen tieto on, että Hélène jo aikuisena, ehkä keski-ikäisenä, tapaa miehen, joka huomaa Hélènen kärsivän vaikeasta lukihäiriöstä. Aivotutkimus ja psykologia ovat muutamassa vuosikymmenessä kehittyneet pitkälle; lopulta Hélène oppii lukemaan.
Toinen maailmansota ei sivuuta edes pientä Millyn kylää, vaan saksalaismiehitys on tuhota täydelleen Hélènen ja Lucienin elämän. He ovat järjestäneet krouvin takahuoneesta piilopaikaikan juutalaiselle ystävälleen. Eräs krouvin asiakas ilmiantaa Simonin, ja saksalaiset vievät myös Lucienin. Keskitysleiriolot ovat hirvittävät, ja pitkitetty pahoinpitely jättää mieheen pysyvät jäljet. Kun Perrin kuitenkin kirjoittaa onnellista tarinaa, osin muistinsa menettänyt Lucien päätyy lopulta uskomattomien vaihden jälkeen taas Hélènen rinnalle.
Hélènen ja Lucienin murhe on, että he eivät ole saaneet lasta. Lopulta sodan kaoottisten loppuvaiheiden jälkeen krouvissa on pieni Rose-tyttönen tekemässä Hélènen ja Lucienin uudesta onnesta täydellisen. Rose ja hänen poikansa Roman käyvät säännöllisesti tapaamassa äitiä ja isoäitiä Hortensiakodissa. Naimisissa oleva Roman ja Justine jopa jossain määrin ihastuvat toisiinsa. Roman saa Justinen vihkoista luettavakseen isoäitinsä koko elämäntarinan, kun Hélène kuolee. Roman rohkaisee Justinea kirjoittamaan myös omasta elämästään. En tulkitse, että Sunnuntain unohdettujen Justinen osuus olisi hänen itsensä kirjoittamaa. Kenties Valérie Perrin vielä antaa Justinen kirjoittaa koko oman tarinansa ja kertoa, mitä hänelle tapahtuu Hélènen linnun kadottua.
Hortensiakodin eräästä huoneesta soitellaan outoja puheluita, joissa kerrotaan omaisille lähes unohdettujen vanhusten kuolleen. Soitot tulevat sunnuntaina, Hortensiakodin vierailupäivänä, jolloin omaiset eivät vanhainkodissa juuri vierailleet. Puhelut soitetaan sunnuntain unohdettuihin kuuluvan Paulin huoneesta. Soittajan motiivi on hyvä, onhan tarkoitus herätellä omaisia muistamaan vanhuksensa. Soittajaa jäljittävät poliisitkin, turhaan. Jossakin vaiheessa lukija epäilee soittajaksi vanhuksia rakastavaa Justinea. Asia ratkeaa aivan romaanin lopulla ja on koko teoksen hauskin episodi, joka varmaankin tuo Justinelle uutta elämäniloa vanhan Hélènen menehdyttyä. Tapahtumassa voi nähdä moraalisen opetuksen, ja se antaa romaanille mukavan nimen.
Valérie Perrin: Sunnuntain unohdetut (Les oubliés du dimanche). Suom. Saara Pääkkönen. WSOY 2025. 310 s.
Riitta Vaismaa on kriitikko
Vastaa