RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Eräänä talvipäivänä, kävellessään peltotietä englantilaisella maaseudulla Dalton huomasi hylätyn jäniksenpojan. Hän oli ottamaisillaan sen syliinsä, mutta kokosikin ensin sylintäydeltä heinää ja nosti vasta sitten poikasen syliin.

Tämä huomaavaisuus nousee keskeiseksi, kun Chole Dalton opettelee elämään rinnakkain villin eläimen kanssa. Hän ei helli eikä kesytä, ei edes nimeä rusakkoa. Ja vaikka jänis leimautuu hoitajaansa, se elää sekä niityllä että talossa. Se on muuten villi, paitsi että se luottaa ihmiseen, ja hänen asumukseensa.

”Ensimmäisen viikon lopulla jäniksenpoika alkoi vähitellen juoda pontevammin. Sen pikkuiset norsunluunväriset käpälät tarttuivat pulloon käteni vieressä, tai sitten ne vatkasivat ilmaa maitoisassa, vapisevassa ekstaasissa, ja sen lyhyet korvat vapisivat pään takana, kuonon samettinen tyyny työskenteli jatkuvasti, ja viiksien viuhka kutitti käsiäni ja kasvojani…” (31)

Ehkä jänis pitää taloa luolastonaan, omat alueensa se ainakin pitää siistinä.

Chloe Daltonin Ystävänä jänis on palkittua Nature writing kerrontaa. Siinä jänis ei ole lemmikki, se herättää toki hoivavietin emännässään, mutta se elää enimmäkseen niityillä. Vaikka tämä jänis on turvallisuushakuinen, se ei ole kesy. Se vaan kokee talonb emännän luotettavaksi, kuten eläimet joskus tekevät.

Tavallaan jänis kertoo teoksessa elämäntarinansa, tosin vain kehonkielellään jota kirjailia tulkitsee. Jäniksestä kirjoitetaan kuin vieraasta villieläimestä. Vaikka sitä ei oteta syliin, se saattaa joskus tulla vatsalle loikoilemaan – ja paljastaa näin omia mieltymyksiään, niitä joita ihmiset eivät pääse muuten näkemään. Ne kuitenkin ovat tavallisia jäniksen pesäelämässä.

Kirjoittaminen on manio keino hidastaa kokemusta ja outouttaa havaintoja. Ovatko jäniksen kuonokarvat jotain aivan muuta kuin partakarvoja ? Ehkä ne ovat aistielimiä, kuin sormia mutta herkempiä.

Kun Dalton huomaa jäniksen rinnassa poikkeuksellisen karvatupsun,siitä tulee tunnusmerkki. Sen perusteella emäntä erottaa tämän muista niityn jänksistä. Tosin se on myös ainoa jänis, joka hänet havaitessaan juoksee kohti.

Tutkijat, jotka tarkastelevat rusakkoa lajiolentona, varoittavat ihmistä puuttumasta millään tavalla jänisten luontaiseen elämään. Yksinäistä jäniksenpoikaa ei saa ottaa hoitoon, se pitää aina jättää paikalleen. Vaikka emo olisi hylännyt sen, ja vaikka kettu nappaisi sen, tai se kuolisi nälkään.

He ovat oikeassa, mutta näkevät vain lajiolennon, eivät tutustu yksilöön.

Eläinyksilöiden elämän tarkastelu onnistuu parhaiten osallistuvan havainnoinnin avulla. Vain eläimen maailmaan itse asettuva havaintojen tekijä pääsee tutkimaan elämän ainutkertaisuutta tämän reviirillä luonnossa.

Teknisiä tutkimusinstrumenttejä voidaan toki teipata eläimeen, mutta on liioiteltua luulla että näin paljastuisi tosielmä ilman ihmisen osallisuutta. Filsofisessa mielessä nuo instrumentit edustavat jo ihmistä.

Vähän aikaa sitten kuolleen Jane Godallin elämä simpanssien joukossa ja tarkkaileva havainnointi osoittaa, että eläinten kanssa oleminen on hienoa tutkimusta. Villien eläinten luottamuksen saaminen on vaativa taito. Se on korkeinta opiskelua ja tutkijakoulutusta, ja se kestää kauan. Se vaikuttaa tehottomalta kuten kaikki perusteellinen asiaan paneutuminen.

Chole Dalton, eläessään rinta rinnan villin jäniksen kanssa, hän rinnastuu simpanssien kanssa eläneeseen Jane Godalliin.

Myös Dalton voisi olla tutkija: hän rajaa tarkasti aiheensa jänikseen, ja löytää pienestä kohteesta jäniksen koko elämäntavan. Hän perehtyy aiempaan rusakko -tutkimukseen. Samalla hän huomioi kontekstit – pellot, pensaikot, talon ja pihapiirin. Kontekstiin kuuluu myös kettuja, näätiä, haukkoja ja variksia. Siihen kuuluu myös elämä jänispopulaatiossa ja yllättävän nopea lisääntymistahti.

Briteille kanit ovat tutumpia kuin jänikset. Kaneja on kaikkialla, ja ne ovat säyseitä, ne ovat kesyyntyneet myös kotieläimiksi. Jänikset ovat harvinaisia ja salamyhkäisiä, niitä voi nähdä vain silmänurkasta. Niillä on kyky kadota silmistä.

”Yhtenä hetkenä se oli kivimuurin päällä ja katsoi suoraan minuun. Seuraavaksi sen paikka oli tyhjä. Se oli pudottautunut alas toiselle puolelle. Kävelin ulos ja seuraavaksi ehdin nähdä jäniksenpojan laukkaavan rauhallisesti alas polkua. Vähän aikaa erotin sen ääriviivat selkeästi, kunnes se veti ylleen jänisten näkymättömyysviitan ja katosi maisemaan.” 84

Sinne ne katoavat, salaisen elämänsä tiheikköön.

Lopultakin Dalton oppii jäniksen kanssa seuraamaan hieman myös omia, heikoksi käyneitä, ihmisen vaistoja. Hän havahtuu siihen, kuinka on sitoutunut työhönsä, kuinka kuluttamisen ja matkustamisen tarpeet ovat ehdollistuneet hänen arkeensa. Jäniksen kanssa eläessään hän herkistyy uudestaan elämälle.

Samalla tavalla kuin Arto Paasilinnan romaanissa Jäniksen vuoden Vatanen, myös Dalton oppii jänikseltä kaikenlaista. Tosin Vatanen silitteli ja piti jänistä liikaa sylissä, Daltonin asenne on tutkivampi. Kuitenkin emotionaalinen vire on samanlainen Vatasella ja Daltonikka. Molemmat oppivat jänikseltä oman elämänsä yksinkertaistamista ja hidastamista. Niin, että kun Dalton huomaa miten modeemin johto on jyrsitty poikki, hän ei ajattele meilejään vaan sitä, ovatko johdon säikeet viiltäneet jäniksen suupieliä. Ja kun telkkarinkin johto on järsitty, hän viettää off-line illan.

Ja kun yhteinen aika jäniksen kanssa on ohi, sekä Vatanen että Dalton huomavat rakastavansa maailmaa syvemmin.

 

Chole Dalton: Ystävänä jänis, suom. Ari Väntänen, Atena, 2025

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.