TOMI SIRVIÖ

Uuskumma on fantasiakirjallisuutta, joka ylittää kirjallisuudenlajien välisiä rajoja, esimerkiksi novellikokoelman ja romaanin välisen rajan. Niin ikään uuskumma sekoittaa kaikkia spekulatiivisen fiktion alagenrejä toisiinsa. Uuskumma voi keskittyä henkilöhahmojensa arkeen enemmän kuin muut spekulatiivisen fiktion alalajit. Ihmeellinen kuitenkin tihkuu raoista selittämättömänä ja absurdina. Ehkä H.P. Lovecraftille ominainen tunne ihmisen pienuudesta käsittämättömien avaruuksien rinnalla on konkretisoitunut urbaaniksi maisemaksi. Uuskumma on kuitenkin selvästi korkeakirjallisempi genre kuin 1900-luvun alun pulp-kauhu, jonka se ikään kuin nostaa uudistuneena lukijoiden silmien eteen. Tämän määrittelyn jälkeen on sanottava se, että uuskummaa ei voi oikeastaan määritellä, mutta sitä kirjoittavat joko tiedostaen tai tietämättään muun muassa China Miéville, K.J. Bishop, Steph Swainston ja Leena Krohn.

Uuskumman klassikko Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja Mielipuolten kaupunki (2001) sisältää viisi novellia. Mukana on myös neljä liitettä, jotka voivat syventää lukijan ymmärrystä teoksen tapahtumapaikasta, Ambergrisin kaupungista, joka on aikoinaan perustettu salaperäisten sieniolentojen maille, makeanveden kalmareita pursuavan joen varrelle.

Ensimmäinen novelli ”Rakastunut Dradin” kertoo lähetyssaarnaajasta, joka ihastuu kaupan ikkunassa päivystävään neitoon. Lukija arvaa heti kuka tai mikä tuo neito on, mutta ei ehkä sitä, mitä ihastuksen todellisen olomuodon paljastuminen avaa päähenkilön historiasta. Dradinin rakkaustarinan huipennus tapahtuu iltana, jona sieniolennot kostavat joukkotuhon, jonka uudisraivaajat toivat heille perustaessaan Ambergrisiä.

Ambergrisiä ympäröivä maailma tulee hyvin esille Dradinin käännyttämien olentojen nimien avulla: mainitaan muun muassa liito-oravakansa ja jääpuikkomaiset skamoot. Dradinin ensimmäinen uskonnollinen kokemus on vaikuttava: universumi aukeaa ja äiti syö mutaa. Dradin kohtaa myös ejakuloivan pyhimyksen. Ensimmäinen novelli on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja se onkin kokoelman paras.

Teos tuo esille kosmiselle kauhulle ominaisen tunteen siitä, että ihminen ei ole ensimmäinen älykäs olento edes maapallolla. Tuota tunnetta ei kuitenkaan tuoda esillä niinkään kauhun vaan satiirin läpi: se, että selvästi oman kulttuurin perustaneet sieniolennot halutaan käsittää miltei eläiminä, alleviivaa uudisraivaajien yksinkertaisuutta. Kaupungin historia on koko ajan purkautumaisillaan katujen alta. Teoksessa on vallalla jonkinlainen söpöyden tunnelma, mutta se kätkee alleen uuskummalle ominaista kehokauhua.

Uuskumman lisäksi teos sijoittuu urbaanin fantasian kategoriaan. Urbaani maisema on erämaata paljon jännittävämpi paikka, goottilaisen linnan laajentuma. Urbaanin maiseman kuvaus on kiehtovaa yksityiskohtineen: ”Reunamilla tepasteli ja terhenteli katutaitelijoita, jonglöörit harjoittivat temppujaan vauvoilla ja veitsillä” (s. 38). Kiehtovien yksityiskohtien paljous johtuu siitä, että teoksen kuvaamassa kaupungissa taiteilijat ja uskonnot sulautuvat miljööseen. Jopa tien ylittäminen on Ambergrisissä haasteellista. Uskontokortteli ihastuttaa jo pelkällä nimellään. Seikkailu onkin koko ajan läsnä kaupungissa, joten sankareiden ei tarvitse matkata kilometrejä kohdatakseen vaaroja, outoja olentoja ja salaliittoja, kuten fantasiassa ehkä yleensä täytyy, vaan ne kaikki ovat osa jokapäiväistä elämää.

VanderMeerin teoksen voi näin ollen nähdä vastaiskuna tolkienilaiselle fantasialle. Sormusten herraa enemmän Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki onkin sukua Franz Kafkan ja Jorge Luis Borgesin teoksille: päähenkilöt saavat salaperäisiä kutsuja teloitustilaisuuksiin ja yllättyvät sepitteen ja todellisuuden suhteesta. Sankareita ei siis ole puettu maailmanpelastamisen pakkopaitaan.

Teos sekoittaa eri tyylejä, kuten uuskummalla on tapana: kertomus voi olla joko kirjoitettu historiikin muotoon, kuten ”Hoegbottonin opas Ambergrisin historiaan,” tai sisältää vuoroin taideanalyysia kuvitteellisesta maalauksesta ja vuoroin tavallisempaa fiktiokerrontaa, kuten ”Martin Laken muodonmuutos”. Liitteenä on muun muassa pitkä tieteellisenoloinen teksti kuningaskalmarista ja sen suhteesta Ambergrisiin. Fiktiivinen tietoteos parodioi spefikirjailijoiden pakonomaista tarvetta kartoittaa ja selittää maailmansa läpikotaisin, jos ei muuten niin liitteenä, ylimääräisenä. Liite hahmottuu lopulta jopa lovecraftmaiseksi tekstiksi, jossa pelätään kalmareiden maailmanvalloitusta – tietenkin myös sieniolennoilla on sormensa pelissä. Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin ”tieteellisissä” osissa on paljon alaviitteitä, mikä myös alleviivaa merkityksettömien yksityiskohtien ironisointia. Monesti nuo alaviitteet ovat tosin paljon leipätekstiä antoisempia.

Teoksesta on ilmestynyt vuosien varrella erilaisia versioita, jotka ovat sisältäneet eri novelleja ja eri liitteitä. Vuonna 2006 ilmestyi suomeksi aiempi versio kokoelmasta, silloin mukana oli kolme novellia ja kaksi liitettä. VanderMeer on kirjoittanut myös jatkoa Pyhimyksille ja mielipuolille: romaanit Shrieck: Afterword (2006) ja Finch (2009). Tämä romaania lähestyvä novellikokoelma saa vaatimaan lisää tarinoita Ambergrisistä, ei kuitenkaan historioivia muka-asiatekstejä, vaan ”Rakastuneen Dradin” -tyylistä “perinteisempää” novellikirjallisuutta. Ambregris on kaupunki, johon spekulatiivisen fiktion alalalajit vaeltavat syntymään uudestaan.

 

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (City of Saints and Madmen). Suom. Johanna Vainikainen. Osuuskumma 2025. 407 s.

Tomi Sirviö on runoilija ja kirjoittamisen väitöstutkija Jyväskylän yliopistosta.

 

 

Kirjallisuutta

 

Raipola, Juha (2021) Uuskumma. Fantasia: lajit, ilmiö ja yhteiskunta. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 130. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 201–215.

 

 

 

 

Tomi Sirviö