SARA SAVOLAINEN

Emi Yagin toinen suomennettu romaani Venus ja minä kertoo ujosta ja sisäänpäin kääntyneestä Horauchista, joka palkataan museoon puhumaan latinaa kerran viikossa Venus-patsaalle. Horauchi on lapsesta saakka kärsinyt niskassaan alituiseen roikkuvan keltaisen sadetakin taakasta, joka eristää häntä muista ihmisistä. Suuri takki saa Horauchin kompastelemaan, huppu peittää silmiä ja kaulus painaa kaulaa tehden puhumisesta vaikeaa. Kaiken lisäksi takki on hiostava suurimman osan ajasta. Välttääkseen hikoilua Horauchi työskentelee muulloin osa-aikaisesti kylmävarastossa, jossa sadetakki tuo yhden lämpökerroksen lisää.

Museon Venus-patsas taas on Horauchin vastakohta: hän on jatkuvasti muiden katseiden kohteena eikä vaatteet peitä juuri mitään. Kuitenkin heitä yhdistää yksinäisyyden kokemukset. Horauchi välttelee yhteyttä muihin ihmisiin eikä tahdo paljastaa todellista itseään muille. Venus on kykenemätön luomaan yhteyttä muihin, sillä ihmiset näkevät hänen vain objektina, omien katseidensa kohteina, minkä lisäksi Venus puhuu kuollutta kieltä, jota harva enää osaa ja vielä harvempi osaa sillä keskustella.

Näiden kahden ystävyys avaa heille molemmille uusia mahdollisuuksia. Horauchi oppii unelmoimaan ja miettimään mitä oikeasti haluaisi, sen sijaan, että miettisi miten viedä mahdollisimman vähän tilaa tässä maailmassa. Venus haaveilee vapaudesta ja Horauchiin tutustumisen myötä hän alkaa siirtymään objektista toimijaksi.

Yagi on luonut jälleen omanlaisensa maailman. Venus ja minä ei sisällä yhtä vahvaa yhteiskunnallista puolta kuin Yagin esikoinen Tyhjyyspäiväkirja, mutta se pohtii naistyypillisten kehojen roolia tässä maailmassa: joko olet näkyvä ja jatkuvasti katseiden kohde tai näkymätön. Kirja nostaa esille, kuinka jokainen meistä tahtoo tulla nähdyksi, mutta ei millä tahansa tavalla.

Yhtä lailla kuin nähdyksi tulemiseen kuin yhteyteenkin tarvitaan aina toinen ihminen. Venus on ikänsä katsonut rakastavaisten sopivan tapaamisia itsensä juurella, kykenemättä itse olemaan yhtä toisen ihmisen kanssa. Horauchi pelkää menettämisen tuskaa niin paljon, ettei uskalla kohdata muita ihmisiä kunnolla:

“Se kesti vain hetken, mutta en pystynyt toviin liikahtamaan tuntiessani, miten kosteat ja lämpimät hänen sormensa olivatkaan. Milloin oikein pystyisin ottamaan tuollaisen lämmön vastaan? En saisi unohtaa, että jos ojentaisin vain aavistuksen kättäni ja yrittäisin tavoittaa sitä, se ennen pitkää takuulla jättäisi minut.” (93)

Samaan aikaan, kun Horauchi ystävystyy Venuksen kanssa, hän tutustuu naapurissaan asuvaan Seriko-mummoon ja Thoma-poikaan. Heidän kaikkien myötä Horauchi oppii löysäämään suojaansa sadetakkia. Ja vaikka yhteyden hapuilu toiseen ihmiseen olisi toisinaan kömpelöä, on se silti arvokasta yhteyttä.

Museon kuraattori Hashibami on kuin patriarkaalinen voima, jonka rakkaus Venusta kohtaan on kontrolloivaa ja omistushaluista. Hän huolehtii museossa mahdollisimman suotuisista olosuhteista Venuksen marmoriselle pinnalle. Venuksen myötä Yagi kommentoi niin ikään nykyajan ihannetta ikuiseen nuoruuteen ja kauneuteen: “Minähän olen elänyt yli 2000 vuotta. Mutta saa jo riittää, kauneus ja katseen kohteena oleminen. Kun seuraavan kerran rappeutuminen iskee ja saan vaurion johonkin, valitsen ilman muuta olla tekemättä mitään.” (68) Venus on kyllästynyt muiden haluun kontrolloida ulkonäköään.

Yagin sanoissa on viipyilevää ja lempeää kauneutta. Hän on nokkelasti luonut Horauchin kautta yhteyden kreikkalaiseen mytologiaan, joka ilmenee Hashibamin ja Venuksen keskustelussa:

“‘Älä viitsi keksiä nokkelia lempinimiä, vaikka ne perustuisivatkin henkilön oikeaan nimeen. Hora, hänhän se on, vuodenajan jumalatar Botticellin Venuksen syntymä -maalauksessa?’
‘Niin, hän tuo vaatteet alastomalle Venukselle.’” (66)

Venus kutsuu Horauchia Horaksi, joka viittaa kreikkalaisessa mytologiassa vuodenajan jumalattariin. Botticellin maalauksessa tulkitaan olevan kevään Hora, joka ojentaa Venukselle vaatetta. Näin Hora voi antaa Venukselle juuri sen mitä tämä haluaa.

Raisa Porrasmaa on jälleen tehnyt erinomaista työtä suomennoksen kanssa. Teksti on sujuvaa ja sitä on ilo lukea.

Emi Yagi: Venus ja minä (休館日の彼女たち (Kyukanbi no kanojotachi)). Suom. Raisa Porrasmaa. Otava, 2025, 112 s.

Sara Savolainen on kirjallisuuden maisteri Jyväskylän yliopistosta