TOMI SIRVIÖ

Tanskalaisen Olga Ravnin Vahalapsessa kissat käyvät kirkossa, papin rouva kohtaa kaaoksen jumalan, sillikuningattaret leijuvat vetten päällä. Liikkeellä on selvästi yliluonnollisia voimia, ainakin jos huhuihin on uskominen. Pääosin miehistä koostuva aatelisto heittää noidiksi leimaamansa naiset tyrmään. Vastakkainasettelu ilmentää teokseen feministisiä teemoja. Naiset muodostavat yhteisön, jonka patriarkaatti kokee uhakseen. Esimerkiksi naisten välinen rakkaus on 1620-luvun maailmassa yhtä kuin musta magia.

Romaanin kertojana on nukke, jonka neitsyt Christenzen Kruckow on tehnyt taikoja varten kynttilävahasta. Vahanuken sisälle on piilotettu hampaita ja hiuksia, jotka kuuluvat sille ihmiselle, jolle kulloinkin halutaan kostaa. Nukke on noidan lapsi, ja kertojaratkaisusta tulee mieleen Marja Kyllösen romaanin Vainajaiset (2022) minäkertoja, joka on keskenmennyt sikiö.

Kaikki Anne Blinkin lapset kuolevat synnytyksessä. Anne syyttää noituudesta Christenzeä, joka toimii eräänlaisena kätilönä. Vahalapsi tulkitsee syytökseen omalla tavallaan, syntipukin näkökulmasta: Kun lähistöllä nainen alkaa synnyttää, vahalapsen sielu alkaa nousta maan alta, jonne se on välillä rituaalin mukaisesti haudattu. Vahalapsi malttaa kuitenkin mielensä ja pysyy aloillaan. Jos hän siirtyisi vauvaan, lapsi saisi elää, mutta silloin nukke ei voisi olla kaikkialla kertomassa noidiksi syytettyjen naisten tarinaa. Kertojuudella on hintansa.

Kertoja selittää, miten kykenee kertomaan asioita eri henkilöiden ja toisten esineiden ja jopa luonnonilmiöiden näkökulmasta. Selityksen logiikka muistuttaa taian logiikkaa. Esimerkiksi eräs dialogi on tallentunut kissankelloissa oleviin kastepisaroihin. Kertoja pääsee myös kuninkaan mieleen lukemaan tämän kirjoittamia kirjeitä. Kuninkaalla on maksassaan lyijyä, ja lyijy matkaa tai tulee matkaamaan luoteina läpi kansan veren, johon kertoja on yhteydessä: onhan kertoja itsekin kansanuskomusten luomus. Teoksen logiikkaa voi olla välillä vaikea ymmärtää, vaikka se on intuitiivisesti päivänselvää: koska loska laskeutuu peruukkina vahalapsen päälaelle, hän pääsee lakeijojen mieleen. Lukija pääsee täydentämään taian logiikkaa. Ehkä lakeijoillakin on peruukit ja nyt kertoja on peruukkipäisenä heidän kaltaisensa, joten heidän mielensäkin on nukelle avoin.

Lähiympäristönsä tapahtumia kertojaa kykenee seuraamaan helposti, koska nukkea kuljetetaan mukana. Kerronta tapahtuu siis ainakin kahdesta positiosta: maan alta miltei kaikkitietävänä ja tapahtumapaikoilta. Kantaa-verbin kaksoismerkitys toteutuu, sillä nukkea kannetaan kuten esinettä ja kuten lasta raskaana ollessa kannetaan. Vahanukke onkin personifikaatio, nukke joka on elävä lapsi.

Myös käsitys taikuudesta perustuu teoksessa personifikaatiolle. Naiset esimerkiksi etsivät pakokeinoa tekeytymällä mudaksi. ”Pystyykö muta hengittämään tai nousemaan itsensä yläpuolelle?” (s. 88). Naiset eivät kuitenkaan kykene sulautumaan luontoon samalla tavoin kuin esimerkiksi Aalo Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) -romaanissa. Ainoa Ravnin teoksen omat rajansa ylittävä henkilö on kertoja. Ravnin kieli on kauttaaltaan ruumiillista, onhan vahanukkekin sikiö, joka kätketään maan kohtuun.

Teoksessa on paljon samaa kuin folk-kauhussa. Folk-kauhu on kauhufiktion alalaji, joka käyttää kansanuskomuksia keskeisenä juonielementtinään. Kansanuskomukset ovat myös Vahalapsessa keskiössä: Teoksen maailmassa kristinuskon kuvasto on jo lähtökohtaisesti kytkeytynyt edeltävään kansanperinteeseen, joten taikuuden ja uskonnon välillä ei ole välttämättä eroa. Sokeutta koitetaan parantaa vetoamalla Kristukseen. Taika ei paranna silmää vaan muuttaa potilaan hyljeksityksi, noita-akaksi. Jäin pohtimaan, olisiko luonnonhenkiin vetoaminen parantanut sairaan, sillä kristinuskon kuvastoa sisältänyt parannusloitsu tekeekin kohteestaan kirkon kipeästi tarvitseman vastavoiman.

Teos ei tunnu alleviivaavan minkään muotoisen taikuuden toimivuutta, vaikka lopussa noitana tuomittu magiaa kannattaakin viimeisessä puheenvuorossaan. Silti taikuusmotiivi ulottuu joka puolelle teoksen rakennetta: esimerkiksi luvut, jotka ovat pelkkiä taikojen ohjeita, kuten ”Jos haluat olla kidutuksen aikana tunnoton” (s. 95) vievät tarinaa tehokkaasti eteenpäin omalla painollaan.

Folk-kauhuun kuuluva kansanomaisuus näkyy Vahalapsessa myös siinä, kuinka juoru noitamenoista kerrotaan yksiäänisesti monella suulla kuin kuorona. Johtolause ’joku sanoo’ toistuu miltei jokaisen kyseisen luvun virkkeen jälkeen, mikä alleviivaa keskustelijoiden anonyymiyttä. Folk-kauhu on viime aikoina kokenut eräänlaisen uuden tulemisen varsinkin elokuvien osalta. Ja elokuvagenre folk horror taitaa etupäässä ollakin. Genren klassikot, kuten Witchfinder General (1968), Blood on Satan’s Claw (1971) ja The Wicker Man (1973) ovat saaneet seurakseen esimerkiksi Kill listin (2011) The Vvitchin (2015) ja Hagazussan (2017) sekä Midsommarin (2019) vain muutaman mainitakseni. Folk-kauhu ei välttämättä sisällä yliluonnollisia tapahtumia, ja myös siksi Vahalapsi menee genren korkeakirjallisesta vastineesta.

Tarinansa puolesta Vahalapsi ei ole kovinkaan yllättävä johtuen siitä, että se on kirjoitettu oikeiden noitaoikeudenkäyntien pohjalta. Sen sijaan tapa, jolla se on kerrottu, on vaikuttava. Kiehtovan kertojaratkaisun lisäksi teoksessa on monia hienoja kuvia, kuten ”[s]impukankuoressa helmenä ihmisen kallo” (s. 86), joka ilmentää hyvin teoksen kuvaaman ajan uskoa ihmismielen piileviin voimiin. Eräskin roviokohtaus on niin tehokas, että sen todistajakaan ei voi muuta kuin kiroilla eli noitua.

 

Olga Ravn: Vahalapsi (Voksbarnet). Suom. Sanna Manninen. Kosmos 2025. 176 s.

Tomi Sirviö on runoilija ja kirjoittamisen väitöstutkija Jyväskylän yliopistosta.