RISTO NIEMI-PYNTÄRI

Ruotsalaisnainen, kolumnisti on lomalla Madridissa, hakemassa virikkeitä kirjotuksiinsa. Baarissa hän tapaa miehen, joka lupaa kertoa kiinnostavan tarinan – jos voi yöpyä naisen luona. Nainen sanoo nimekseen ”Bennedith”: hän tosin voisi olla Punahilkka, koska mies on Mercure Cano (lat Canis lupus, susi harmaaturkki).

Se, että nainen uskaltaa majoittaa lomamatkallaan tuntemattoman miehen, vain kuullakseen tarinan, ei ole uskottavaa. Ehkä Lina Wolf antaa näin vihjeen lukijalle: olkaa uskovinanne, tarina on kuin roolileikki.

Mies aloittaa tarinansa: ”Olen elämässäni rakastanut vain yhtä naista, ja se nainen on vaimoni, Soledad Ocampo, Hän on minulle se ainoa oikea. Tekisin mitä vain jos hän olisi rinnallani.” (14)

Mercuro kertoo, että hän on vuosien ajan pettänyt ja hakannut vaimoaan. Mutta nyt kun vaimon sydäntauti tuli ilmi, mies ymmärsi että oikeastaan hän rakastaa tätä ja haluaa hyvittää kaiken. Vaimo halusikin kunnon hyvityksen. Hän patistaa miehen tunnustamaan petollisuutensa tosi-telkkarin ohjelmassa, jossa loukattu ihminen saa hyvitystä, ja petturille annetaan rangaistus.

Kameroiden edessä Mercuro vakuutti, että hänen sydämensä ei kuulu kenellekään muulle, kuin vaimolle. Tämän jälkeen ohjelman vetäjät, vanhan nunnan johdolla, ratkaisevat millainen hyvitys miehen tulee tehdä vaimolleen. He eivät kertoneet enempää, vaan lupasivat ottaa yhteyttä myöhemmin.

Nyt Mercuron kintereillä liikkuu tappaja, ja ”Lihan aika” nimisen TV -ohjelman salattu puoli alkaa hahmottua. Tappajalla on mukanaan välineet elimen pakastamiseksi. Hän jahtaa Mercuron sydäntä, eikä tämä voi kuin paeta satunnaisiin yöpaikkoihin.

Aseltelmassa on jotain koomisesti kärjistettyä, sydän -komiikkaa. Kuin kohtauksia jostain Shakespearen komediasta. Kritiikeissä onkin vihjattu, että kyseessä olisi Venetsialainen kauppias, jota Lina Wolff uudelleenkirjoittaisi. Nyt tarinaa kerrotaan koruttomasti ja surumielisesti, silti juonen käänteet ovat yhtä hämmästyttäviä kuin komedioissa.

Ilmeisen konservatiivinen moralismi ja roolileikkimäisyys saa lukijaa etsimään tapahtumista kätkettyjä motiiveja. Erityisesti yhdeksänkymppinen, katolinen nunna vaikuttaa avainhahmolta. Tämä ehdoton moralisti esiintyy Mercuroa nöyryyttäneessä TV-ohjelmassa. Hän palaa romaaniin myöhemmin, koska on kiinnostunut ruotsalaisnaisesta.

Mercuron tarina ei herätä naisessa kummempia sympatioita. Mutta kaiken järjen vastaisesti hän ehdottaa miehelle, että he voisivat jatkaa yhdessä pakomatkaa.

Kun Lina Wolff sijoittaa tapahtumat kesäiseen Espanjaan, hän luo ”lihan ajasta” kertomiselle otollisen tilan. Samoin kuin edellisessä suomennoksessa Riivaus, tapahtumat sijoittuvat toiseen skandinaavien suosimaan lomakohteeseen, Italiaan. Ollaan lomalla, ja annetaan lihan aikaa parisuhteelle, mutta se paljastuukin erilaiseksi kuin odotettiin.

Nytkin odotettavissa on eräänlainen paristuhteen matka, koska nainen sanoo että matkalla he ehkä ”onnistuisivat uudistumaan ihmisinä”.

Samantien kun heistä tulee pari, mukaan ilmestyy kolmas hahmo: Kaaospilotti, eräänlainen narri. Tämä toteuttaa antaumuksella kutsumustaan, eli hän auttaa ihmisiä käymään kohti omaa uudistumistaan –  häpeän kautta.

Kaaospilotti on kuin ilkeä vastaus naisen toiveeseen uudistua. Ensimmäinen testi tapahtuu espanjalaisella uimarannalla. Bennedith ei ole lainkaan rantakunnossa, ja rannalla vietetetään ”lihan aikaa”: solakat ja lihaksikkaat kropat esittäytyvät, päähenkilö häpeää paksuja reisiään.

Kaaospilotti komentaa naisen suoraa päätä kohtaamaan häpeänsä. Tämän on kuljettava alastomana, näyttävästi elehtien, uimarannan päähän ja takaisin:

”Paheksuva, järkyttynyt hiljaisuus. Mahoja, karvoja ja jalkoja. Kärähtynyttä ihoa … Tässä minä tulen, kuluneessa ruumiissani. Hän ei kuitenkaan välitä, sillä hänet valtaa eräänlainen huuma. Jonkin aikaa käveltyään hän ei oikeastaan tunne itseään niin rumaksi kuin ajatteli. Hän ei ehkä tunne olevansa kaunis, mutta ei rumakaan.

Hän saapuu miesten luo ja asettuu pitkäkseen pyyhkeelleen viitsimättä pukea bikinejä ylle. (115)

Rannalta paettaessa meno äityy kaaospilotin johdolla päättömäksi komediaksi. Oikeastaan se on väkivallan, veren ja kärsimyksen kuvausta.

Romaanin jälkimmäisessä osassa kertojan ääni siirtyy vanhalle nunnalle, nyt hänellä on Bennedithille tehtävä, mutta sitä ennen hän haluaa kertoa oman tariansa. Jos Mercuron tarina sai naisen uskaltautumaan seikkailumatkalle, nunnan kertoma tarina kehottaa naista saattamaan tarina loppuun ja romaani päätökseensä.

Tämä pieni, ryppyinen ikivanha nunna osoittautuu juuri niin julmaksi moralistiksi kuin kauhuelokuvissa esitetään. Hän on Lucia (lat. valo), teurastajan tytär. Lapsesta asti hän on nähnyt isänsä teurastavan eläimiä, pahinta oli Lucian lempisian tappo. Tarina on nurinkurinen legenda pyhimyksen synnystä: lapsi seuraa hurmiossa kuinka sika karkaa viime voimillaan isän kimppuun ja murjoo hänet.

Kyse ei ole juonen paljastuksesta kun kerron tämän, koska nunnan tarinat auttavat ymmärtämään paremmin romaanin päätarinaa. Niinpä teurastajan tytär kertoo myös äidistään.

Espanjan sisällissodan aikaan teurastaja keksi hankkia lisätuloja muuttamalla teurastamon kellari vankilaksi. Mies oli sadisti, eikä säälinyt vankeja. Sodan jälkeen perheen äiti hoiti yksin pientä teurastustoimintaa. Kerran teurastamolle tuli mies, joka halusi nähdä vanhan vankisellinsä. Eikä siinä kaikki: hän halusi vuokrata sellin itselleen ja asettua sinne.

Näin äiti sai uuden miesystävän. Tämä eli onnellisena sellissään, ja äiti kokkasi keittiössä miehelle mitä parhaimpia liharuokia. Tässä tuntuu siis olevan kyse ”lihan asioista” parisuhteen kannalta. Kuten filosofi J-P Sartre sanoi rakkaussuhteesta: ennen pitkää toinen on aina masokisti ja toinen sadisti.

Ruotsalaiskirjailija Lina Wolff on maineensa veroinen, ja hänen suomentajansa Sirkka-Liisa Sjöblom seuraa tekstiin viritettyjä tasoja, niin että juttu toimii suomeksikin. Täytyy tosin sanoa, että romaani ei ensilukemalla tunnu kovin miellyttävältä. Toisella kierroksella, sen jälkeen kun juonenkäänteet eivät enää hämmennä, silloin romaania jää kummastelemaan entistä enemmän. Varsinkin sen loppua.

 

Lina Wolff: Lihan aika, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava,2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.

ks.myös
Lina Wolff: Riivaus, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava.