Pekka J. Paussu

Pariisilainen lääkäri Louis-Ferdinand Céline (1894-1961) tunnetaan suurromaanistaan Niin kauas kuin yötä riittää (1932). Osa hänen laajan tuotantonsa sivuista kuitenkin katosivat vuosikymmeniksi toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Siksi Sota ilmestyi vasta hiljattain, kun vuodelle 1934 päivätty käsikirjoitus löydettiin uudelleen. Lyhyt, ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva romaani on siksi viimeistelemätön ja epätäydellinen. Se on saanut paljon huomiota ja ehditty julistaa jo mestariteokseksikin, mutta millainen se on?

Ruma aika

Ranskan vuosikymmeniä kestäneen La Belle Époquen kauneuden ajan repivät rikki ensimmäisen maailmansodan kranaatinsirpaleet. Jotka haavoittuneet kantoivat rintamalta mukanaan myös Pariisiin, kirjallisuuselämän keskukseen. Ennen kaikkea niin monen sieluun osuneet shrapnellit olivat niitä jotka loivat uudenlaisen ajan hengen, muovaten taidekäsityksiäkin; kun estetisoivan, sisään päin kääntyneen symbolismin aika käytännössä päättyi. Unelmoinnille oli huonosti tilaa kun vähemmän kaunopuheiset, kadonneen sukupolven kirjailijat alkoivat astua esiin, kertoen omasta, rumemmasta ajastaan.

Sotaa haluttiinkin näyttää kaunistelemattomasti, ettei sama enää ikinä toistuisi. Vaikka kirjailijoilla oli heti sodan jälkeen voimakas yhteinen pasifistinen eetos, niin maailman muuttuessa monet heistä menivät itse mukaan erilaisiin vastakkaisiin poliittisiin ideologisiin blokkeihin 1920-30 -luvuilla – jotka törmäsivät vuosia myöhemmin tunnetun rajusti.

Kenties ensimmäinen suurta sotaa kuvanneita romaaneja oli Henry Barbussen (1873-1935) Tuli (Feu, 1916). Jota pidettiin aikanaan merkittävänä, mutta on sittemmin unohtunut, ehkä siksi että sen osa oli jäädä vain monen, tunnetumman kirjailijan vaikuttimeksi. Barbusse on taas unohdettu paikoin tahallisestikin: hänestä kun tuli stalinisti, joka oli merkittävässä roolissa Isä Aurinkoisen henkilökultin rakentamisessa ja muussa neuvostopropagandassa.

Céline tuotantoineen taas leimautui fasistiksi, toimiessaan Saksan eduksi Ranskan miehityksen aikana. Kollaboratöörin maine ei ole kuitenkaan syössyt hänen teoksiaan ajan yöhön, kuten on käynyt monelle muulle. Célinen vaikeasti luokiteltavasta ja ristiriitaisestakin poliittista ajattelusta on kirjoitettu ja kiistelty, mutta tässä arviossa on tuo tekijä sivuutettava, turhan monimutkaisena taustakysymyksenä. Kun itse teoskin jää poliittisten ja ideologisten kategorisointien ulkopuolelle. Hyvä niin, koska sellaiset kestävät usein parhaiten aikaa.

Kunnon sotamies Céline

Sota on ennen kaikkea kokemus, ja aivan muuta kuin tyypillinen rintamakuvaus, koska itse taistelukentän olosuhteita näytetään vain alussa, päähenkilön haavoittuessa. Osuus pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, päävammansa takia hän kärsi päänsärystä ja tinnituksesta elämänsä loppuun saakka. Runoilija Guillaume Apollinairekin haavoittui päähän, eikä koskaan toipunut ennalleen. Mutta he olivat vain pari tapausta valtavasta massasta: suurissa rattaissa yksilöistä tuli marionetteja, joiden elämästä ja kuolemasta määräsi korkein sodanjohto.

Kuten monet sotaan sijoittuvat romaanit, on teos osaltaan sosiaalinen kommentaari, jossa turhautuminen ja voimattomuus ruokkivat protestia ja kapinaa joukkojen hyödytöntä massateurastusta vastaan. Oheisessa katkelmassa on vahvasti läsnä sen henki ja kieli; kun vastenmielinenkin ruumiillisuus, tai pikemminkin raadollisuus, vieraantuminen ja kyynisyys hyökkäävät, kappale kiihtyy myrskyn lailla:

”Masentavaa nähdä kuukausi toisensa jälkeen saattueita täynnä kaikkien mahdollisten aselajien miehiä kulkemassa kaduilla kuin makkarajonot, khakit, nostoväki ja omenanvihreät, ja pyörät vievät lihakuormaa kohti isoa paskamyllyä. Suoraan eteenpäin, hoilataan, ryypätään, palataan verissäpäin, ryypätään lisää, itketään, huudetaan, aletaan mädäntyä, tulee sadekuuro, vilja nousee, laiva tuo lisää typeryksiä, sireeni ulvoo, kiire saada kaikki rantaan, laiva kääntyy ympäri, keikauttaa persettään uljaana satama-altaassa, sitten se jo kyntää vaahtopäitä hakeakseen lisää miehiä… Typerykset aina tyytyväisiä, aina juhlimassa. Mitä enemmän mäiskitään sen paremmin kukat kasvaa, sitä mieltä minä olen. Eläköön paska ja hyvä viini. Kaikki tyhjän vuoksi!” (s. 131-132)

Vai, onko kyse sittenkin vain asioiden valottamisesta armottoman rehellisinä, mutta mustan nihilistisen komiikan keventämänä? Erilaiset lukijat päätyvät varmasti poikkeaviin arvostelmiin, ja väittämät Célinen pessimistisestä eetoksesta voi myös kyseenalaistaa, itse leimaajien omana naiivina ja todellisuuspakoisena optimismina?

Sodan lihamyllystä

Sotasairaalan outo, elinnesteistä kostea lihallisuus tihkuu tekstistä, kuin mätä sideharson alta; jonain kaiken voittavana voimana, elämän alkukantaisen ytimen tuntumisena, mutta lopulta, absurdikin hirtehisenä kokemuksena. Päähenkilön sisäinen monologi tiivistää paljon tuon kadotetun sukupolven sotilaan maailmankatsomuksesta. Muutama erikoinen yhdyssana toimii myös hyvänä näytteenä kääntäjän ennakkoluulottomasta nokkeluudesta:

”Kas niin, minä sanoin, Ferdinand, tuuli on noussut, laske purtesi vesille, jätä runkkarit paskaansa, anna tuulten kuljettaa äläkä usko enää mihinkään. Olet yli kahdelta kolmasosalta hajalla mutta pärjäät kyllä sen kanssa mitä on jäljellä, anna suotuisan pohjatuulen puhaltaa sinut jalkeille. Nuku tai ole nukkumatta, kompastele, paneskele, horjahtele, oksentele, vaahtoa, mätäne, kuumeile, murskaa, petä äläkä välitä mistään, nyt kun tuuli on noussut ei sinusta tule ikinä yhtä kammottavaa ja pellemäistä kuin muu maailma. Jatka eteenpäin, muuta ei sinulta vaadita, sinulla on mitali, sinä olet komea. Isosuupaskiaisten taistelussa olet lopultakin reippaasti voitolla, sinulla on oma päänsisäinen soittokuntasi, olet vain puoliksi kuolioitunut, tottakai olet mädäntymässä mutta olet nähnyt taistelukentät joissa raatoja ei mitaleilla palkita kun sinä taas sait mitalin äläkä unohda sitä koska muuten olisit kiittämätön oksennusruiske, limapaskaperse, et edes vessapaperipalan arvoinen.” (s. 99-100)

Kun korkeammat tavoitteet ovat saavuttamattomissa, jää vain ajattelutapa jossa yksilö yrittää ainoastaan selviytyä. Fyysisyys ja sen tarpeet määrittävät ihmistä haluineen enemmän kuin mikään henkinen. Tuolle Célinen alter egolle, Ferdinandille sellaisia voivat olla seksuaalisen tyydytyksen saaminen sotasairaalassa ja ryypiskely, kun aika, kuin kerrontakin ajelehtii usein päämäärättömänä.

Kuvaavaa on, että kun henkilölle myönnetään erehdyksessä jollekin toiselle sotilaalle kuulunut kunniamerkki – ottaa hän sen hiljaisesti vastaan käyttäen asian hyödykseen. Olosuhteissa joihin kaikki heiteltiin sikin sokin, oli pelattava korteilla mitä sai, eikä kannattanut heittäytyä liian moraaliseksi. Eli, paskat mistään maailmanrauhasta, pääasia että sukukalleudet on tallella ja viinipullokin puoliksi täysi. Siinähän on jo aika paljon.

Sarjoja ja laukeamisia

Céline kirjoitti ruumiillisesta seksuaalisuudesta koruttomasti jo ennen kuin se tuli muotiin. 1960-luvulta alkaneesta seksivallankumouksesta alkaen kirjailijat ovat piehtaroineet nussimisessa ja ryyppäämisessä niin hartaasti, että siitä on tehty jo itseään toistavaa ja kyllästyttävää. Oliko Céline siis edellä aikaansa? Tavallaan, jos tyyliseikkoja edes voi sillä tavoin arvottaa. Eläimelliset, mutta tunteita ja moraaliarvostelmia vailla olevat, siksi lakoniset seksin kuvaukset, kuin rivoudet ja sutkauttelut tuovat välillä mieleen jonkin Charles Bukowskin kuvaamassa sotasairaalan elämää.

Koska Sota on julkaistu vasta postuumisti, jäi se kirjailijalta viimeistelemättä. Niin kauas kuin yötä riittää on rakenteeltaan jäsennelty, sisältäen taidokasta ylevän ja alhaisen yhdistävää, ironista retoriikkaa. Kuten katkelmista voi huomata, niin tässäkin Célinen ainutlaatuinen tyyli ja kieli välähtelevät: Parhaimmillaan kun terävät ajatelmat ja runollisuus törmäytetään kipinöimään alatyylisen katukielen kanssa.

Mutta itse kokonaisuus, ja rakenne kaipaisi jäntevöittämistä, ja ehkä se viimeinen editointikierros, joka olisi tehty joskus, aikanaan, olisi voinut nostaa Sodan mestariteokseksikin, mutta nyt se tuntuu jäävän pikemminkin sellaisen aihioksi. Se on kuitenkin kirjana hyvin ainutlaatuinen monellakin tavoin, jota ei olisi voinut syntyä kuin tuona aikana, eikä muulta kirjoittajalta.

 

Louis-Ferdinand Céline: Sota (Suom. Ville Keynäs, Siltala 2024. 155s. Ranskankielinen alkuteos Guerre, 2022)

Pekka J. Paussu on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän Yliopistosta