RIITTA VAISMAA – Metsän arvo

Metsäkiistat ovat akuutteja ja yleisiä niin meillä kuin naapurissakin. Ulrika Lagerlöfin (s. 1984) Metsän omat -romaanisarjan aloittava Lakkasuo sijoittuu Ruotsin Västerbotteniin, missä ovat vastakkain iso metsäyhtiö ja luontoaktivistit. Kiistanalaisen metsäalan omistajan puolesta riitaa selvittämään ja mediaa tapaamaan saapuu vastahakoisesti Eva, metsäyhtiön viestinnän ammattilainen, jonka kotiseudulla Djupsjälenissä erimielisyydet ovat meneillään.

Eva hoitaa ammattimaisesti ja itsevarmasti tiedotustilaisuuden ja saa viestinsä onnistuneesti perille. Nuoria aktivisteja edustava teinityttö sen sijaan jännittyneenä epäonnistuu. Eva näkee tytön puolustavan vilpittömästi ja koko sydämestään omaa lähimetsäänsä. Hän liikuttuu ja ymmärtää tyttöä. Aika helpolla kirjailija päästää lukijansa, kun heti alusta lähtien on selvää, että Evan mieli aikaa myöten muuttuu.

Alussa Evan ammattilaisen puheenvuorot ovat kuin luentoja. Sävyt onneksi monipuolistuvat sitä mukaa, mitä enemmän henkilökohtaisuutta niihin ensin tihkuu ja sittemmin tulee mukaan aina enemmän ja enemmän. Eva mm. ryhtyy etsimään kiistanalaiselta metsäalalta mahdollista luonnonsuojelullisesti merkittävää kasvillisuutta. Hän ei jätä ilmoittamatta havainnoistaan, vaikka olisi hyvin voinut näin tehdä. Aktivistien vaatimattomat resurssit ja tiedot eivät olisi riittäneet siihen mihin metsänhoitajan asiantuntemus.

Metsäalan omistaja on metsäyhtiön suurasiakas, eivätkä metsän myynnistä saatavat verotulot ole kunnallekaan merkityksettömiä. Eva riskeeraa paljon, mutta paljon hänellä on ajan mittaan pelissäkin.

Metsäkiistaa käydään nykyajassa. Lakkasuossa vähintään yhtä kiinnostavia ovat Evan isoäidin vaiheet 1930-luvun loppupuolelta lähtien. Evan ja Sivin jaksot kulkevat Lakkasuossa onnistuneesti vuorovedolla. Tuloksena on niin eri aikakausien naisten elämä ja ratkaisut kuin suhtautuminen metsään ja sen hoitamiseen eri aikoina.

Pieneläjien tyttären haaveena on kansakouluopettajan ammatti. Koulutukseen eivät sairastelevan metsurin tienestit riitä, joten 17-vuotias Siv lähetetään metsäkämpälle kokiksi; ehkä kämppäemäntä olisi kuvaavampi titteli.

Tyttö on aluksi kauhuissaan ja peloissaan, kun hän on kaukana kaikesta kymmenen miehen kanssa samassa kämpässä ilman minkäänlaista kokemusta. Toki hän on kotona tottunut ruoanlaittoon, mutta suuren joukon muonittaminen ja kämpän siisteydestä ja lämmityksestä vastaaminen hirvittää. Ainoaksi oppaakseen Siv löytää on pienen kirjasen Ruoanlaitto-ohjeet vuoden 1938 savottakämpille.

Jos on pojantytär Eva tarmokas ja aikaansaapa, sitä on ollut aikoinaan isoäitinsäkin. Siv selvityy ja voittaa miesten luottamuksen. Miehet käyttäytyvät ajan tavat huomioon ottaen hämmästyttävän, jopa epäuskottavan siivosti ja ovat kaikin puolin avuliaita. Siviin rakastunut John ehkä kaikkein siivoimmin. Myöhemmin Johnin herrasmiehisyyttä on jopa vaikea uskoa; kenties mies on valmis sulkemaan silmänsä saadakseen Sivin rinnalleen.

Vain kerran Siv joutuu puolustautumaan, kun satunnainen kulkija yrittää käyttää Siviä hyväkseen. Äiti on tyttärelleen opettanut, mihin kohtaan miestä pitää potkaista. Kulkijaa ei jatkossa kämpällä näy.

Siv alkaa viihtyä kampällä. Hän nauttii itsenäisyydestään ja oppimastaan. Hän suree jo etukäteen sitä, että metsurien vuodenkierron mukaisesti kämpällä ollaan vain muutama kuukausi, sitten ovat vuorossa muut metsätyöt, varsinkin uitto. Siviä ahdistaa ajatus kotimökkiin palaamisesta.

Siv kulkee pitkin metsiä ihan ilokseen mutta myös mm. ruuanlisää luonnosta hankkien. Retkillään hän tapaa saamelaispoika Nilan ja uudelleen vielä seuraavana vuonna. Nilan kautta kerrontaan tulee paitsi romantiikkaa myös kiinnostavaa tietoa ns. metsäsaamelaisista. Suomessahan ei vastaavaa ole. Olemme tottuneet lukemaan ja kuulemaan saamelaisista ja maanomistuskiistoista pohjoisessa. Suomeen verrattuna noin Oulun korkeudella sijaisteva Västerbotten on toki pohjoista Tukholmasta katsoen.

Maanomistuksesta ja -käytöstä Lakkasuossakin on kyse. Metsäsaamelaisille kuuluu katsantonsa mukaan ikiaikainen käyttöoikeus poromaihin. Ne supistuvat huomattavasti, kun valtio asuttaa seutukuntaa ja myy maata ruotsalaisille uudisasukkaille.

Nuoret rakastuvat. He tapaavat salaa. Molemmille on selvää, että virallista paria heistä ei voi tulla. Kummankaan suku ei voisi sallia saamelaisen ja ruotsalaisen liittoa. Nuori rakkaus tietysti toteutuu vaikka suhteen virallistaminen ei olekaan mahdollista.

Lakkasuo luo yllättäviä käänteitä, kun selviää, ketkä ovatkaan nykypäivänä metsäsaamelaisia ja heidän jälkeläisiään.

Lakkasuon nykyajassa keski-ikäisellä Evalla on nuoruudessaan ollut Djupsjälenissä lyhyt romanssi, jonka hän väittää tyystin unohtaneensa. Hänellä on Upsalassa jo rauennut avioliitto ja liitosta teini-ikäinen poika. Kirjailija ei malta olla tarjoilematta lukijalle turhan aikaisin odotusta Evan ja nuoruudenrakastettu Mattiaksen tapaamisesta ja lähentymisestä. On helposti arvattavissa, että Eva joutuu silmätysten historiansa kanssa. Eva on tuskin päässyt Djupsjäleniin, kun hän jo miettii varhaista romanssiaan. Ei kestä kauankaan, kun Eva ja Mattias, myös eronnut ja teini-ikäisen isä, tapaavat – sattumalta, kuinkas muuten.

Siv elää konkreettisesti keskellä metsää, Eva on kaksi sukupolvea myöhemmin metsäyhtiön tiedottaja. Djupsjälessä on aina eletty metsien keskellä ja metsistä. Historiallinen kerroksisuus näkyy paitsi ihmisissä myös ihmisten suhteessa metsään. Metsä on toimeentulon lähde itsestään selvästi 1930-luvun metsureille ja poronhoidon kautta myös metsäsaamelaisille. Sitä se on vielä 2020-luvulla Evan työnantajalle ja Evalle itselleenkin. Evan oma metsäsuhde on ollut ulkokohtainen ja tekninen. Ammattilaiset hoitavat hänen perintömaillaan puiden korjuun ja uusien taimien istutuksen. Evalle metsä on rivi pankkitilillä.

Vasta Evasta seuraavalle sukupolvelle metsät merkitsevät muutakin kuin elantoa. Tällä vuosituhannella metsä saa luontoaktivistien kautta arvoja, joita ei mitata rahassa. Metsällä on nuorille arvo sinänsä mutta myös ekologisen kestävyyden takaajana.

Lakkasuo aloittaa Ulrika Lagerlöfin sarjan Metsän omat. Jo ensimmäisessä osassa on aineksia enemmäin kuin tarpeeksi. Kiinnostuneena odotan, miten sarja jatkuu, kun jo Lakkasuo tuo vastaukset moniin – ehkä kaikkiinkin herättämiinsä kysymyksiin, joilla vielä on monella tapaa happy end. Varsinaista cliffhangeria Lakkasuon lopussa ei ole.

Sivin ja Evan välissä oleva sukupolvi puuttuu lähes tyystin Lakkasuosta. Tulee vain ilmi, että Evan vanhemmista ei ole ollut vanhemmiksi. Isovanhemmat ovat tarjonneet kasvavalle tytölle turvapaikan. Toivottavasti puuttuvasta sukupolvesta kerrotaan sarjan jatkuessa. Ruotsiksi jo ilmestyneessä sarjan toisessa osassa Blekjorden tapahtumat sijoittuvat ainakin osin 1940-luvulle, joten keskimmäisestä sukupolvesta kuullaan varmaankin lisää.

Sain kustantajalta ennakkokappaleen, jossa on maininta, että sain oikolukemattoman version. En tiedä, mitä kaikkea oikoluku täsä tapauksessa käsittää. Alkupuolella teosta teksti kaipaa monin paikoin paljon muutakin kuin lyöntivirheiden korjaamista. Se on kokonaisuudessaan melko kankeaa. Puolen välin jälkeen kynän jälki on oivallista, sitä lukee mielellään, ja muhkea lukuromaani tempaa mukaansa. Epätasaisuuden tähden on vaikea arvioida kääntäjän panosta. Koska pääosa romaanista on kerronnaltaan joustavaa, uskon Kristiina Vaaran koko suomennoksen olevan tasokas.

 

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo (Hjotronmyren). Suom. Kristiina Vaara. Otava 2025. 397 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko.