LIISAMARI SEPPÄLÄ

Vuonna 1929 saksalainen Thomas Mann (1875‒1955) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1924 julkaistun Taikavuoren  päähenkilö Hans Castorp on äskettäin suorittanut insinööritutkinnon. Seuraavaksi hänellä olisi edessään harjoittelijaksi ryhtyminen laivanveistämössä.

Taikavuoren tapahtumat sijoittuvat Sveitsin Davosiin Graubündenin kantoniin aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hans Castorp tulee vuoristoon kolmen viikon vierailulle tapaamaan serkkuaan Joachim Ziemsseniä, joka on Berghofin kansainvälisessä parantolassa hoidettavana.

Parantolassa on vakiintunut päivärytmi, johon kuuluu ruokailua, lepotaukoja parvekkeella ja kävelyitä. Hans Castorpille ehdotetaan, että hän noudattaa parantolan päivärytmiä vierailunsa ajan. Jo ensimmäisenä päivänä hän kokeileekin makaamista lepotuolissa.

Pian hänenkin täytyi nostaa varjostin suojakseen, sillä makuupaikalla kävi auringon paahde sietämättömäksi. Tuoli oli kuitenkin tavattoman mukava, sen Hans Castorp heti mielihyväkseen totesi. Hän ei muistanut ikinä olleensa yhtä miellyttävässä lepoasennossa. Tuoli oli muodoltaan hieman vanhanaikainen ‒ mikä kuitenkin ilmeisesti oli pelkkä tyylikysymys, sillä saattoi nähdä, että huonekalu oli uusi ‒ ja käsitti punaruskeaksi kiillotetusta puusta tehdyn rungon sekä patjan, jonka päällys oli pehmeää, karttuunia muistuttavaa kangasta. Paksu patja koostui oikeastaan kolmesta erillisestä osasta ja ulottui jalkopäästä selkänojan yläpäähän saakka. Lisäksi siihen oli nuoralla kiinnitetty lieriömäinen niskatuki, jonka päälle oli vedetty koruompelein koristettu pellavapussi. Se lisäsi huomattavasti lepääjän mukavuutta. Hans Castorp laski toisen kätensä käsinojan leveälle kiiltävälle pinnalle, räpytteli silmiään ja loikoi siinä turvautumatta kirjaansa ajankuluksi. Avoparvekkeen holvikaarten läpi katsottuna kova ja karu, mutta auringon kirkkaasti valaisema maisema vaikutti maalaukselta ja ikään kuin kehystetyltä. Hans Castorp katsoi sitä mietteliäästi. (83)

Parantolassa tarjotaan mestarillisesti valmistettuja runsaita aterioita holvikattoisessa ruokasalissa, jossa on seitsemän pöytää. Säännöllinen päivärytmi, parantolan järjestyssäännöt ja potilaiden sivistynyt käytös piilottavat kuitenkin alleen tuskallisia ihmiskohtaloita; parantolassa ollaan elämän ja kuoleman kanssa tekemisissä joka ikinen päivä.

»Herra Albin, herra Albin, pankaa se pois, ottakaa revolveri ohimoltanne, se on liikaa! Herra Albin, olette nuori ja paranette! Palaatte elämään ja kaikki tulevat teistä pitämään, kunniasanalla! Vetäkää takki päälle, peitelkää itsenne, levätkää! Älkää ajako kylvettäjää pois, kun hän taas tulee hieromaan ihoonne alkoholia! Lopettakaa tupakointi, herra Albin, voi kuunnelkaa meitä, rukoilemme henkenne puolesta, nuoren kalliin elämänne!» (98)

Vuoristossa Hans Castorpin vointi heikkenee nopeasti, eikä hän oikein tiedä, mistä on kyse. Kotiväelle hän kirjoittaa olevansa pahasti vilustunut, kuumeessa ja vuoteenomana, minkä takia hänen viettämäänsä aikaa vuoristossa pitää jatkaa.

»Ei, väsymys ei ole oikea sana tilaani kuvaamaan. Tiedättekö millainen olo on ihmisellä, kun hän uneksii ja tietää näkevänsä unta ja koettaa herätä siitä, mutta ei kykenekään ravistautumaan hereille? Juuri sellainen tunne minulla nyt on. Olen varmasti saanut kuumetta, muuten asiaa on mahdotonta selittää. Tiedättekö sääreni ovat kylmät ylös polviin saakka. (105)

Hans Castorpin lempisikari on nimeltään Maria Mancini. Hän yrittää polttaa sikaria ja huomaa, että tämäkään kokemus ei ole ennallaan.

Sikari maistui liimalta, hiileltä ja monelta muulta aineelta, mutta ei siltä miltä olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän jatkoi polttamista katsellen, miten Joachim valmistautui asettumaan lepotuoliin, veti ylleen sotilasmallisen kotitakkinsa ja sen päälle vanhan päällystakin. Sitten serkku meni yöpöydän lamppu ja venäjän oppikirja mukanaan parvekkeelle, jossa kytki lampun seinään ja alkoi kuumemittari suussa hämmästyttävän kätevästi kääriytyä lepotuolille levitettyyn kahteen suureen kamelinkarvahuopaan. Hans Castorp ihasteli vilpittömästi sitä, miten taitavasti Joachim toimituksesta suoriutui. Hän kietoi peitteet peräkkäin ympärilleen, ensin vasemmalta pituussuuntaan hartioiden alapuolelle saakka. Sen jälkeen hän käänsi alapään jalkojensa päälle ja suoritti sitten samat temput oikealta, niin että lopuksi muodosti täysin tasaisen ja sileän käärön, josta vain pää, olkapäät ja käsivarret pistivät esiin.
»Tuon teet tavattoman hyvin», huomautti Hans Castorp.
»Johtuu harjoituksesta», vastasi Joachim pitäen puhuessaan kuumemittaria paikallaan hampaiden avulla. »Kyllä sinäkin opit. Huomenna meidän on ehdottomasti hankittava sinulle pari huopaa. Niitä voit käyttää sitten kotonakin ja täällä ne ovat aivan välttämättömiä, varsinkin kun sinulla ei ole turkiksista tehtyä makuupussia.» (107–108)

Vuoristossa Hans Castorpin sydän jyskyttää aiheettomasti ja oma-aloitteisesti. Yhdellä kävelyretkellä häneltä alkaa valua rajusti ja itsepintaisesti verta nenästä. Hans Castorp ajattelee, että paikalliseen ilmastoon sopeutuminen vie aikaa. Vuoristossa on kuiva ja ohut ilma, joka rasittaa sydäntä ilman urheiluakin.

Lopulta Hans Castorpin keuhkoista otetaan röntgenkuva. Röntgenkuvien perusteella hänen oleskeluaan parantolassa jatketaan: hänestä tulee vierailijan sijaan Berghofin potilas.

Hans Castorp selvittää, mitä parantolan potilaana oleminen maksaa. Hän päätyy summaan 12 000 frangia vuodessa. Hän on orpo, ja hänen vuositulonsa ovat 18 000–19 000 frangia. Hänellä olisi siis hyvin varaa asua Berghofissa pidempiäkin aikoja.

Hans Castorp ostaa itselleen viiden frangin kuumemittarin, joka oikein käytettynä tulisi kestämään koko hänen elämänsä. Esine on vaikuttava.

Hans Castorp otti hymyille pöydältä punaisen kotelon ja avasi sen. Kauniina kuin koruesine lepäsi lasinen koje täsmälleen mittojensa mukaisessa syvennyksessä samettialustallaan. Numerot olivat punaiset ja kapea alapää täynnä peilin tavoin välkkyvää elohopeaa. Patsas oli alhaalla, kaukana ruumiin elollista lämpöä osoittavien lukujen alapuolella. (201)

Hans Castorp saapuu Berghofiin elokuussa. Vuoristossa vuodenajatkaan eivät ole samanlaisia kuin hänen kotikaupungissaan Hampurissa.

»Jos Jumala suo, saamme vielä kauniita kesäpäiviä. Niitä voi aivan hyvin sattua syyskuussakin. Katsos, asia on niin, että täällä eivät vuodenajat eroa toisistaan yhtä jyrkästi kuin muualla, vaan niin sanoakseni sekaantuvat toisiinsa eivätkä pidä kiinni kalenterista. Talvella aurinko usein helottaa niin voimakkaasti, että tulee hiki ja kävellessä täytyy ottaa takki pois päältä. Kesällä taas ‒ no, nythän itse näet, millaista meillä on joskus kesällä. Ja sitten lumi, se vasta kaiken sekoittaa! Sitä sataa tammikuussa, mutta melkein yhtä paljon tulee toukokuussa, ja nyt huomaat, että voidaan sitä saada elokuussakin. Kaiken kaikkiaan ei kulu ainoatakaan kuukautta, jolloin lunta ei tulisi ‒ siinä periaate, joka täällä pätee, Sanalla sanottuna meillä on talvi- ja kesäpäiviä, kevät- ja syyspäiviä, mutta oikeita kunnon vuodenaikoja täällä ylhäällä ei oikeastaan ole lainkaan.» (114–115)

Lumesta Taikavuoressa sanotaan näin:

Hans Castorp piti elämästä lumen keskellä ja havaitsi sen monella tavalla samankaltaiseksi kuin oleskelun kotiseudulla meren rannalla. Luonnon loputon yksitoikkoisuus oli molemmissa ympäristöissä yhtäläinen ja lumi, vuoriston syvä, kuiva, verraton lumijauhe, esitti aivan samaa osaa kuin kellanvalkoinen hiekka rannikolla. Yhtä puhtailta tuntuivat koskettaessa molemmat, ja kengistä ja vaatteista saattoi pudistella pakkasvidin kuten merenpohjan pölyttömän kivi- ja raakunkuorijauheen ilman että siitä jäi jälkeäkään. Samalla tavalla vaivalloista kuin hiekkadyyneillä oli kävellä lumessa, paitsi milloin aurinko oli paahteellaan sulattanut hangen pinnan, joka sitten yöllä oli jäätynyt kovaksi kohvaksi ‒ silloin kulku kävi helposti ja miellyttävästi kuin parkettilattialla, aivan yhtä mukavasti kuin sileällä, lujalla, veden tiivistämällä ja kimmoisalla hiekkapatjalla veden rajassa. (486)

Sängyssä toimettomana makaaminen kuuluu oleellisesti potilaiden arkirytmiin. Hans Castorp pitää erityisesti lepotauoista parvekkeella.

Hans Castorp istui kauan parvekeosastossaan lumottua talvista laaksoa ihailemassa, paljon myöhempään kuin Joachim, joka meni sisälle kymmeneltä tai vähän sen jälkeen. Oivallisen lepotuolinsa kolmiosaisine patjoineen ja niskatukineen hän oli siirtänyt lähelle kaidetta, jonka peitoksi nietostui lumipielus. Viereisellä valkoisella pikku pöydällä paloi sähkölamppu, ja kirjapinon vieressä oli lasillinen rasvaista maitoa, iltajuoma, joka tuotiin kaikille Berghofin asukkaille huoneeseen yhdeksän aikoihin ja jonka makua Hans Castorp paransi lisäämällä siihen tilkan konjakkia. Hän oli jo ottanut kylmyyttä vastaan käyttöön kaikki tarjolla olevat suojakeinot. Alhaalta rintaan saakka hän peittyi napitettavaan makuusäkkiin, jonka oli hyvissä ajoin hankkinut eräästä paikkakunnan tämän alan liikkeestä, ja sen ympärille oli totunnaisia menoja noudattaen kiedottu molemmat kamelinkarvahuovat. Lisäksi hänellä oli talvipuvun yllä verhonaan lyhyt turkistakkinsa, päässä villainen lakki, jaloissa huopasaappaat ja käsissä paksuvuoriset käsineet, jotka eivät kuitenkaan kyenneet estämään sormia kohmettumasta. (308–309)

Parantolan ohjelmaan kuuluvien kävelyiden aikana Hans Castorp ja hänen serkkunsa Joachim juttelevat usein filosofisen Lodovico Settembrinin kanssa. Italialaisella on ”hieno humanistin hymy”. Valitettavasti hänellä on myös heikot taloudelliset edellytykset, ja siksi hän pukeutuu arvokkaasti samoihin ruudullisiin housuihin kesät talvet. Herra Settebrini kuuluu ’Ihmiskunnan edistyksen kansainväliseen liittoon’.

Edelleen liiton toimialaan kuuluvat kansankorkeakoulujen perustaminen, luokkataistelun lopettaminen panemalla toimeen kaikki ne sosiaaliset parannukset, jotka soveltuvat siihen tarkoitukseen, sekä kansojen välisen taistelun, sodan poistaminen maailmasta kansainvälistä oikeutta kehittämällä. (279)

Dagestanista kotoisin oleva Clavdia Chauchat on myös tärkeä henkilö. Hans Castorp puhuttelee häntä ensimmäisen kerran laskiaiskarkeloissa. Hovineuvos Behrens on maalannut hänestä taulun.

»Kerrassaan ilmielävä!»
»Älkää suotta kehuko», torjui hovineuvos. »Se on pelkkää tuherrusta enkä suinkaan kuvittele saaneeni sitä valmiiksi, vaikka meillä oli varmasti parikymmentä istuntoa ‒ miten hitossa voi ylipäänsä saada otetta niin konstikkaista kasvoista. Luulisi, että olisi helppoa kuvata tuollaisia pohjan perukoiden poskipäitä ja silmiä, jotka ovat kuin hiivan nostattamaan leipään revenneitä rakoja. Siinä on kuitenkin monta mutkaa matkassa. Kun tekee jonkin yksityiskohdan oikein, kokonaisuus menee pilalle. Visainen pulma. (293)

Hans Castorp pohtii herra Settembrinin kanssa aikaansa parantolassa. Mielestäni tähän sitaattiin voi kiteyttää teoksen nimen Taikavuori.

»Mietiskely, eristäytyminen… Siinä piilee jotakin, sitä kelpaa kuunnella. Me täällä vuoristossa vietämme koko lailla eristynyttä elämää. Viidentuhannen jalan korkeudessa lepäämme mukavilla tuoleilla, katselemme ylhäältä käsin alamaan elämää ja olentoja ja muodostamme niistä mielipiteitä. Täytyy myöntää, että vuode ‒ jolla tietenkin tarkoitan Berghofin lepotuoleja ‒ on kymmenessä kuukaudessa kehittänyt henkeäni enemmän ja johtanut minut useampiin ajatuksiin kuin alamaan mylly koko elämässäni.» (401)

Parvekkeella Hans Castorp lukee myös omaan ammattialaansa liittyviä kirjoja.

Hän halusi itse omistaa kirjat, koska silloin lukeminen oli aivan toista kuin lainakirjojen käsittely, ja että hän lisäksi mielellään teki niihin merkintöjä lyijykynällä. Tuntimäärin kuuli Joachim serkkunsa parvekeosastosta ääntä, joka syntyy nidottujen teosten avaamisesta paperiveitsellä. (310)

Yleviä asioita pohdiskeleva herra Settembrini sanoo kirjallisuudesta näin:

Kirjallisuus oli hengen varsinainen ilmentäjä, erittelyn ja muodon synteesi, todellinen ihme! Juuri kirjallisuus herätti ymmärtämystä kaikkea inhimillistä kohtaan, heikensi typeriä arvostelmia ja ennakkoluuloja ja hävitti ne sekä kehitti ihmissukua siveellisesti, paransi ja jalosti sitä. Se herkisti moraalin tajun äärimmilleen eikä suinkaan kasvattanut kiihkoiluun vaan epäilyyn oikeudenmukaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Kirjallisuuden puhdistava ja pyhittävä vaikutus, intohimojen kukistaminen tiedon ja sanan mahdilla, kirjallisuus tienä ymmärtämykseen, anteeksiantoon ja rakkauteen, kielen lunastava voima, kirjallisuuden henki ihmishengen kaikkein ylevimpänä ilmauksena ja kirjailija täydellisenä ihmisenä, pyhimyksenä ‒ siinä aiheet, joita loistavin kääntein kosketteli herra Settembrinin ylistys. (531)

On luonnollista, että Berghofissa kuolema on aina läsnä. Hans Castorp ei pakene kuolemaa, vaikka sitä yritetäänkin piilotella. Näin hovineuvos Behrens analysoi elämän päättymistä:

Loppuaikana hän tulee paljon nukkumaan ja näkemään kauniita unia, ja vaikka se viimein ei enää olekaan unta, tulee siirtyminen käymään helposti ja huomaamattomasti, niin että se on hänelle melko yhdentekevä juttu. Niin muuten pohjimmiltaan aina tapahtuu. Minä tunnen kuoleman, sillä olen sen vanha kokenut palkkalainen. Sitä kokemusta liioitellaan, uskokaa pois! Voin vakuuttaa, ettei se tunnu juuri miltään. Sikamaisuuksia, joita joskus tapahtuu ennen sitä, ei hevin saata panna sen tilille, vaan ne ovat elävintä elämää ja voivat johtaa myös paranemiseen. Jos joku palaisi rajan tuolta puolen, ei hän osaisi kertoa kuolemasta mitään, sillä sitä ei koeta. Tulemme pimeydestä ja palaamme siihen, siinä välillä ovat kaikki elämyksemme, mutta alkua ja loppua, syntymää ja kuolemaa, niitä emme koe eikä niillä ole mitään subjektiivista sisältöä, vaan ne kuuluvat kokonaan objektiivisiin tapahtumiin. (545)

Berghofin monien potilaiden joukosta herra Peeperkorn on persoonallisuus. Hän puhuu umpihumalassa elämän hienostuneista nautinnoista ja elämän yksinkertaisista antimista, jotka ovat suuria ja pyhiä.

Huomautatte epäilemättä, että uni… Hyvä, arvoisa herrasväki, mainiota, erinomaista. Pidän unesta ja kunnioitan sitä. Uni kuuluu… Miten sanoittekaan, nuori mies? Niin, elämän klassisiin antimiin, kaikkein tärkeimpiin… (581)

Taikavuori sisältää myös hienon tiivistyksen Carmenin juonesta.

Olen kerran lukenut ‒ ei vaan nähnyt teatterissa ‒ miten muuan sävyisä nuorukainen, sotilas kuten serkkuparkani, joutui tekemisiin viehättävän mustalaistytön kanssa. Tyttö oli hurmaava ‒ hänellä oli kukka korvan takana ‒, kohtalokas olento. Nuori mies ihastui häneen siinä määrin, että suistui täydellisesti raiteiltaan, uhrasi rakkaudelleen kaiken, karkasi armeijasta, liittyi salakuljettajiin ja häpäisi itsensä joka tavalla. Kun sitten sotilas oli vajonnut näin syvälle, tyttö kyllästyi häneen ja karkasi erään härkätaistelijan kanssa ‒ hän oli vaikuttava persoonallisuus ja hänellä oli komea baritoniääni. Juttu päättyi siihen, että nuori mies kasvoiltaan liidunvalkeana iski puukon tytön rintaan sirkuksen edessä. (620)

Näin Taikavuoressa sanotaan sivistyneesti ”ole hiljaa”:

»No niin, Wehsal, nyt pysytellään hiljaa ja pidetään suumme kiinni, kunnes tullaan kamasaksan talon eteen ja saadaan lisää seuraa. Se on ehdotukseni ja käskyni. En halua teitä loukata ja myönnän, että olette tukalassa asemassa. Meillä kotona kerrottiin tarinaa miehestä, jota rangaistiin siten, että aina hänen avatessaan suunsa sieltä tuli käärmeitä ja sammakoita, jokaisen sanan mukana käärme tai sammakko. Kirjassa ei sanottu, miten mies tilanteeseen suhtautui, mutta olen aina otaksunut, että hän päätti pitää suunsa kiinni.» (628)

Teos on laaja, paljon jää väkisinkin sanomatta. Millaista musiikkia parantolassa kuunnellaan upouudella gramofonilla? Mitä käsittämätöntä Taikavuoressa liittyy spiritismiin? Miten Berghofissa juhlitaan? Miten Taikavuoreen saadaan sisällytettyä myös kaksintaistelu?

Thomas Mannin Taikavuori on sata vuotta sitten ilmestynyt klassikko. Kai Kaila suomensi sen lyhentäen vuonna 1957. Taikavuoressa pohditaan, mitä aika on ja miten potilaiden aikakäsitys parantolassa muuttuu. Sairastaminen muokkaa ihmisen luonnetta ja suhtautumista vastoinkäymisiin. Lopulta sota mullistaa kaiken. Olen tekstiini koonnut itseäni kiinnostavia kohtia, jotka toivottavasti herättävät mielenkiinnon teokseen.

Thomas Mann: Taikavuori (Der Zauberberg 1924) Suom. Kai Kaila. Kieliasun tarkistus Alice Martin 2024. Werner Söderström Osakeyhtiö 2024. 747 s.